Ihanat Nina Persson ja Nicole Atkins ovat julkaisseet uudet levyt, joista on kyllä pakko valita voittajaksi Nicolen Slow Phaser. Albumissa on tyyliä, tunnetta, hienoja koukkuja (lempparit löytyivät jo heti ensi kuuntelulla) ja ennen kaikkea Nicolen upea ääni. Kokonaisuus eroaa melko paljon aiemmasta materiaalista - Slow Phaser on popimpi, vauhdikkaampi, riehakkaampi, toiveikkaampi ja humoristisempi. (En kestä, että yhden biisin nimi on The Worst Hangover, ja aijai, siinä on hieno loppu.) Kuunnelkaa albumi vaikkapa SoundCloudista, Spotifyssa sitä ei taida olla.
Sen sijaan Ninan Animal Heart ei iskenyt ihan odotetulla tavalla. Tavastian keikka oli ihana, mutta lähinnä ehkä siksi, että ihailen Ninaa ylipäätään niin paljon. Keikka ei ollut kokonaisuutena kovin vahva, vaikka joukossa oli hienoja covereita ja vanhempia A Camp -helmiä, ja soundi oli yleisesti melkoisen Coloniaa.
Biisisuosikikseni on valikoitunut Jungle. Mitä mieltä on muu asiantunteva Nina-raati?
Muuten tuntuu, että mun pää vuotaa kuin seula. En muista pitkään aikaan kokeneeni vastaavanlaista kaaosta - kun yksi hoidettava tai muuten vaan muistettava asia pomppaa mieleen, yksi karkaa. Joten tässä virallinen anteeksipyyntö kaikille ystävilleni ja läheisilleni. Antakaa anteeksi. Suhtautukaa muhun tänä keväänä niinkuin dementoituneeseen vanhukseen, jolle kaikki täytyy sanoa sataan kertaan ja jolle täytyy teipata kännykkä (tai kännykät) kiinni käteen. En ole välinpitämätön, tällä hetkellä päähän ei vaan oikeasti mahdu juuri mitään. Etenkään aikatauluja. Mulla on jumalauta neljä kalenteria käytössäni.
Ja juuri tällaisina aikoina näköjään kauan miettimäni kysymykset tuntuvatkin yhtäkkiä hirveän selviltä - kaikki täytyy tietysti tehdä nyt ja heti paikalla, vaati se miten paljon energiaa tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrohan!