keskiviikko 27. marraskuuta 2013

TÄTI TÄÄLLÄ TERVE

Kyllä se on vaan kuulkaas fakta se, että meikäläinen muumioituu täällä pikavauhtia. Kylmyys, laiskuus ja mukavuudenhaluisuus ovat lukinneet minut kotiin, enkä kyllä valita yhtään. Sen sijaan nauran sille, että iltani huipentui tänään tähän.


Kyllä. Taloyhtiön roskiksesta dyykattuja MeNaiset-lehtiä ja kupillinen glögiä William & Kate -mukista.
Huomenna varmaan herään ja huomaan olevani 20 vuotta nykyistä vanhempi. Mene ja tiedä.

Viime päivinä olen kuunnellut paljon Jesca Hoopia. Etenkin Peacemaker on tuonut jostain syystä paljon energiaa kaiken pimeyden ja epävarmuuden keskelle. Tekee mieli kuunnella tämä biisi yhä uudelleen ja uudelleen, kuunnelkaa tekin! Tulee sellainen fiilis, että vielä mä saan kaiken järjestymään, löydän töitä, valmistun ja pärjään.


Jesca Hoop kuuluu ehdottomasti genreen naiset, jotka osaavat laulaa niin ärsyttävän naiivilla otteella, että se muuttuu siedettäväksi, jopa miellyttäväksi.

Toinen niinsanotusti voimaannuttava juttu on se, että ihana Nina Persson saapuu Helsinkiin helmikuussa soolokeikalle! En malta odottaa. Toivottavasti lippujen kanssa ei käy Cheekejä. No tuskin.



Olispa mulla jo selvät kuviot. En osaa elää suunnittelematta mitään, vaikka tulevan suunnitteleminen onkin ennen kaikkea nykyhetken pakenemista. Ja sitähän me fiksut ihmiset emme saisi tietenkään tehdä, soo soo. Vaan mitäpä jos on elänyt lähes koko elämänsä menneessä ja tulevassa?

perjantai 22. marraskuuta 2013

DEAR SATAN

Eiku.

Joulupukki, Santa, tavoittelen sinua jälleen näissä jokavuotuisissa merkeissä. Käsittääkseni tämä vuosi on mennyt ihan kivasti: olen ollut mukana vapaaehtoistyössä, opinnoissani olen jo loppusuoralla, en ole elänyt aivan yhtä epäterveellisesti kuin aiemmin, olen jopa urheillut niin paljon, että kuntoni on kohentunut huomattavasti. Plus, että olen tänään tehnyt koko päivän gradua ja hoitanut työasioita. Ja urheillut. Jes!

Rohkenen siis lähettää taas kainoimmat lahjatoiveeni sinne Korvatunturille näin internetin kautta, kun eivät nämä nykyajan tontut tunnu enää muuta kautta operoivan. Helpottanee tonttujen aikatauluongelmiakin!

Joten jos, arvon Joulupukki, olen mielestäsi ollut kiltti tänä vuonna, harkitsethan kohdallani seuraavia lahjoja:










































Olen aina myös kovin innoissani saadessani esimerkiksi pullollisen hyvää kuohuviiniä, kirjoja, aineettomia lahjoja (ai että miten kiva olisi mennä oopperaan, teatteriin tai syömään johonkin hyvään ravintolaan) tai oikeastaan ihan mitä vaan. Lahjat on kivoja!

Aineettomista lahjoista puheen ollen, myös uusi työpaikka olisi kiva, kuten edellisessä postauksessani tuumasin. Mutta siihen Joulupukilla ei ole varmaankaan vaikutusvaltaa, vai?

Iloisin jouluterveisin,
Aida

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

HAKU PÄÄLLÄ

Vaikka viime kerrasta oli vasta ihan hetki, löydän jälleen itseni tilanteesta nimeltä "Mitäs helvettiä seuraavaksi?".

Sain jokin aika sitten kuulla, että näiden tämänhetkisten seminaarien, yhden pienen kirjoitelman ja gradun palauttamisen jälkeen olen FM. Samalla hetkellä tajusin, että kun en ole enää kuluttamassa luentosalien penkkejä juuri nimeksikään, voisi olla aika siirtyä taas täysipäi(väi)siin töihin tammikuusta alkaen. 

Hommassa on vaan pari pientä probleemaa: 1. Nykyinen työpaikkani on juuri siirretty Puolaan, ja määräaikainen työsuhteeni päättyy 30. joulukuuta. 2. Olen käyttänyt pian kaikki opintitukikuukaudet.

Suomeksi sanottuna, olen viettänyt huomattavan osan ajastani miettien seuraavaa askeltani työelämässä ja taloudenhoidossa. On käyty CV-klinikalla, tehty raivoisaa työhakemustaontaa ja välillä vaivuttu epätoivoon, kiroiltu ja pohdittu epätavallisen paljon sitä, mitä tekisin jos voittaisin lotossa vaikkapa kymppitonnin. Tai viisi tonnia. Äh, tonnikin kelpais. Satanen...

Tekstin pointtina oli ehkä ilmaista se, että mua pelottaa. Mulla on hyvä CV ja erikoisosaamista tietyistä jutuista, olen tehnyt oman alani töitä koko opiskeluaikani, mutta aina siellä jossain takana on ollut sellainen turvaverkko kuin opintotuki ja opintolaina. Pian ei ole mitään muuta kuin minä, tutkintoni, osaamiseni ja maailma, jossa mun täytyy kohdata joku, ja jonkun täytyy kohdata mut.

Ei tässä oikein voi muuta kuin jatkaa työnhakua ja odottaa. Tätä se tulee kaikkien ennusteiden mukaan olemaan vielä monen monta vuotta. 

tiistai 5. marraskuuta 2013

MOCKBA - seitsemän päivän ja kuuden yön tarinoita

Palasin kotiin jo viikko sitten, mutta työt, koulujutut ja juhlat ovat pitäneet sen verran kiireisenä, etten ole kerennyt ajattelemaankaan minkänlaista reportaasintekelettä matkastani. Väsymys käy käpälään yhä, ja olisihan noita velvollisuuksiakin, mutta tämänpäiväisten riemukkaiden Venäjä-uutisten varjossa (äärioikeistolaiset ja uusnatsit osoittivat näyttävästi mieltään Moskovassa ja Nadezhda Tolokonnikova on lähetetty Siperiaan) mieleni tekee näyttää millaisena itse kaiken koin.


Aiemmat Venäjä-kokemukseni rajoittuvat vain Pietariin, ja nyt molemmat kaupungit kokeneina uskaltaisin väittää, että Pietari on Moskovan lempeämpi ja eurooppalaisempi serkku. Mutta mene ja tiedä.

Päällimmäinen Moskovasta jäänyt tunne on hyvin ristiriitainen. Toisaalta kaupunki tarjosi upeita elämyksiä, prameita tiloja, henkeäsalpaavaa taidetta ja arkkitehtuuria, mielettömän hyvää ruokaa ja ystävällisiä ihmisiä, mutta myöskin käsittämättömän omituista byrokratiaa, kielitaidottomuutta, ahdistelua, avointa rasismia sekä varmasti pitkälti pelotteluun perustuvaa välinpitämättömyyttä.




Ensinnäkin Moskova oli ihan käsittämättömän suuri. Ihmisten määrä tuntui konkretisoituvan aina metrolaiturilla silloin kun kaksi junaa saapuivat eri puolilta, ja valtava ihmismassa käveli kiireisenä kohti liukuportaita, tehden aivan mahdottomaksi pääsyn toiselle puolelle laituria. 

Metrotunneleissa ramppaaminen oli itsessään jo melkoinen matka-aktiviteetti: matkustamiseen meni paljon aikaa ja tunneleissa oli mitä hienoimpia lamppu- ja koristeluviritelmiä. En olisi varmaankaan nauttinut asemilla hengailusta ja linjojen vaihtelusta läheskään yhtä paljon, jos kyrilliset aakkoset eivät olisi olleet hanskassa, nimittäin metroasemilla oltiin yhä neuvosto- eikä digiajassa. Opasteet ja nimet olivat vain venäjäksi ja reitit ilmoitettu vain vanhoilla plakaateilla. Onneksi saimme hostellilta hyvän kartan.



Hmm, okei, joku mainostelkkari siellä ehkä oli...

Lähiasemamme Arbatskaya sijaitsi keskeisellä paikalla, Punaiselle torille käveli suunilleen 10-15 minuuttia. Hostellimmekin oli ihan kehuttava, siisti ja helppo, joskin talon omisti kuulemma mafia. Turvallista kuin leijonan kidassa, siis. Yö dormissa maksoi n. 14 euroa.


Keskeiset nähtävyydet, joita ehdimme ihastelemaan, olivat tietysti Punainen tori ja Kremlin ympäristö (myös balsamoitu Lenin hauta-arkussaan), Moskovan konservatorion Rahmaninov-sali, Tretjakovin galleria (uudempi puoli), gulag-museo, tuo alla olevassa kuvassa näkyvä kirkko, jonka nimeä en nyt muista kiusallanikaan, Gorky park, Vinzavod-niminen galleria-alue, puhumattakaan kookkaista ostoskeskuksista, Elinan yliopistosta Lomonosov Moscow State Universitysta (kokonainen kaupunki yhden rakennuksen sisällä) sekä mahtavista ruokapaikoista ja erikoisesta yöelämästä.











Päällepäin moskovalaisissa pisti silmään hyvin vahva yhteneväisyys - missään ei näkynyt minkäänlaisia pukeutumisen alakulttuureja, vaan kaikilla naisilla oli siistit kengät, toppa- tai villakangastakki ja kalliin näköinen laukku, miehillä hillityn väriset asialliset vaatteet. Vain mustaa, ruskeaa, tummanvihreää, tummansinistä, viininpunaista, harmaata, kylmiä sävyjä. Etenkin metrossa tunnelma oli suoraan kuin jostakin Kaurismäki-elokuvasta. Itse pistin tietysti merkille sellaisenkin tärkeän huomion, että olin 11,503,501:n (Wikipedia) henkilön kaupungissa itse yksi niistä ehkä neljästä naisesta, joilla näin parka-takin tai kangaskassin. Suomessa kun ihmiset eivät juuri muuta enää käytäkään. Ai että kun olisi ollut vielä jotkut paskaiset tennarit jalassa, niin mähän olisin ollut jo ihan maailmannäyttelykamaa!






Ja sitten vielä asiaa aiheesta, joka ansaitsisi oikeastaan oman postauksensa, kuten aina. Paikallinen ruokatarjonta, jota ei voi kyllin kehua!

Ensimmäinen kosketukseni ruokaan oli, kun saapuessamme Elina länttäsi meille käteen pehmoiset kaalipiirakat. Se pehmeä takina ja se hapanimeläinen kaali sen sisällä! Jumalaista. Mutta kuten arvata saattaa, emme tienneet vielä tässä vaiheessa mistään mitään. Emme olleet käyneet georgialaisessa ravintolassa!

Seuraavaksi seuraa seuraavanlainen ruokakimara, tyhmä ruokakuvailija kun olen:


Lohitäytteiset lettuset mädin, tuorejuuston, kurkun ja sitruunan kera, kalja päälle. Kyllä vaan maistui! Paikka oli jotenkin klassisen venäläisen tuntuinen, puhumattakaan sen omituisesta Twin Peaksia kirkuvasta tunnelmasta. Oli hämmentävää muistaa, että venäjällähän saa polttaa sisätiloissa. Siinä sitten savun sauhutessa olutta naamariin ja bliniä suuhun. Aivan kuin ennen vanhaan! (Oikeasti olen ihan tyytyväinen siihen, että Suomessa ei polteta ravintoloissa ja baareissa.)


Punajuuriylläri yliopiston opiskelijaruokalassa. Söin kalaa, perunaa, kasviksia, tämän ja jonkun mehujuoman johon oli pilkottu marjoja, ja maksoin koko lystistä vain suunnilleen 1,79€ ruplissa. Hieno paikka! Etenkin kun se kala oli oikeasti tosi hyvää.


Kroshka Kartoshka -pikaruokala, eli uuniperunaa voilla ja parilla täytteellä. Tässä sieni-suolakurkku ja tuorejuusto.


Ja taas sitä maankuulua kaljaa ja bliniä mädillä & smetanalla.


Iso kannullinen teetä LavkaLavka-nimisessä luomuruokalassa. Saatiin myös maistella ilmaiseksi kauden vihanneksia.


Välipalaa kaljan kanssa ennen illan georgialais-eksperimenttiä. Humusta, tsatsikia, baba ganoushia ja persiljaa parmesan-leipien kera. Oioivoi!


Pakollinen sushiateria.


Georgialaiset munakoisorullat pähkinätäytteellä, mukana granaattiomenaa, korianteria ja chiliä, dippinä jokin kastike, josta en osannut kyllä päätellä sen sisältöä.


Kurpitsa-savujuustokeitto, erinomaista!


Ghinkalit, joita syötiin smetanan kanssa. Näissä täytteenä oli sieniä, edellisellä kerralla aivan mieletöntä lammasta korianteriliemessä.


Ja jälkkäriksi baklavaa. Syötiin tämän päälle vielä khatchapuri-juustoleipää, mistä ei ole kuvaa. Ateria oli siis tuhtiakin tuhdimpi. Georgialainen ei leiki! Seuraava projektini onkin sitten opetella näiden ruokien valmistaminen ja järkätä georgialainen ruokailta. Helposti sanottu...


Aamiainen My-my -ruokalaketjussa. Runsaasti punasipulia sisältänyt sienisalaatti oli todella todella todella hyvää. Niin hyvää, että söin saman salaatin pariinkin otteeseen.


Vegaaniravintola Freshin freshaava terveysjuoma, joka oli tosi hyvässä suhteessa makeahko mutta yrttinen.


Vegaanipurilaiset, joita edelsivät mahtavat bataattiranskikset ja vegaanidippi.


Vegaani-juustokakku. Hmm, unohtuikohan vielä jotain? No aivan varmasti, eikä kaikkea tullut edes kuvattua. Pahoittelut vaan ruokakuvavihaajille!




Viimeinen päivä Moskovassa huipentui tietysti siihen, että nähtiin joku valtiovierailu ja varmasti myös Putin hyvin kaukaa. Vaikka olisimmekin nähneet Putskun läheltä, emme olisi erikoisolosuhteiden pakosta tohtineet varmastikaan huutaa minkäänlaisia solvauksia edes suomeksi, sen verran pahasti turuilla ja toreilla parveilevat miliisit meitä tapittivat.


Kyllä, itänaapurimme tuntuu olevan täynnä ristiriitoja ja vastakohtia. En tietenkään ole tuntenut vielä missään vastaavanlaista neuvostoajan henkäystä kuin täällä, sen itsensä alkukehdossa. Hienointa oli, että välillä oli hyvinkin helppoa kuvitella olevansa toisessa aikakaudessa, mutta toisaalta koko totalitaristisen järjestelmän rippeet (vai ovatko ne edes rippeitä) tuntuivat älyttömän ahdistavilta. Asiaa ei varmastikaan auttanut viimeisenä päivänä tehty visiitti gulag-museoon, jossa koko systeemin älyttömyys ja vallanpitäjien mielivaltaisuus oikein huusivat päin naamaa. Kuten huutavat nytkin.


Yhteenvetona sanottakoon, että Venäjällä matkaaminen jättää näköjään jälkeensä entistä suuremman kiinnostuksen tätä maata kohtaan. Miten jokin paikka voikin olla samanaikaisesti niin hieno, niin suuri, niin ahdistava, suorastaan vittumainen ja hankala, toisinaan naurettava, mutta samalla myös äärimmäisen mykistävä? Ainakin se on täynnä historiaa ja tarinoita, joita voisin kuunnella varmasti ikuisuuden.


Onneksi museovierailua seurasi tunnelman kevennys, ja pääsin My-My:n kainaloon. Jännitti ihan pirusti!



Reissumme teema toteutui siis kiitettävästi. Aikamoinen bolshoi surpris.