KIPI KIPI.

--> lily.fi/blogit/rayhala

ASIOIDEN HYVÄKSYMISTÄ

Tänään on perjantai. Niin sanotussa ideaalitilanteessa se tarkottaisi sitä, että olisin luultavasti ollut maanantaista asti töissä, ja lähdössä juuri nauttimaan viikonlopun vapaudesta. Tämä ei olisi ideaalitilanne siksi, että töiden tekeminen itsessään olisi jotenkin ylivertaista, vaan siksi, että olisin saanut palkkaa, jonka olisin käyttänyt sekä laskujen maksamiseen, opintolainan lyhennyksiin, uuteen asuntosäästötiliini (jonka perustan heti kun alan saada sitä kunnollista palkkaa), ja ehkäpä punkkupullolliseen, jotta voisin juhlistaa elämän parhaan ajan, eli täysipäiväisen vapaa-ajan alkamista.

Piilossa Natasha-Babushka-takin alla. UFF, 6€.

No, tänään on perjantai, ja taas yksi päivä, jonka aloitan istumalla läppärin ääressä sotkuisessa keittiössämme ja keittämällä liian vahvaa kahvia, jolla juon taas itseni tärinöiden partaalle. Osoitteet, joihin surffaan joka päivä, ovat kela.fi, erko.fi, hel.fi/hki/sosv/fi/etusivu sekä te-palvelut.fi. Näistä palveluista on muodostunut jo eräänlainen rutiini, joka ei ole rutiinia nähnytkään. Kun olen aikani pähkäillyt näiden kaikkien välillä ja yrittänyt pysyä kartalla siitä mitä liitteitä tarvitsinkaan taas missäkin kohdassa ja milloin pystyinkään taas täyttämään minkäkin kohdan, alkaa taas turhauttaa.

Tätä on mun elämä nykyään. Soittelua virastosta toiseen, palkkatodistusten metsästämistä, odottelua odottelua odottelua, työpaikkailmoituksia, työttömyyslakien tulkintaa ja numeroita sekä jonkinlaista surkeaa räpellystä. Tänään on onneksi ihan hyvä päivä ja hyvä vaihe. Olen taas vähän enemmän perillä asioista, ja koska sain myös vähän työkeikkaa (okei, mikroskooppista, mutta silti, jotakin hiluja siitäkin saa), nousi mielialakin jonkin verran.

Ja vaikka paperinpyöritysrumba onkin vittumaista, turhauttavaa, vaivalloista, vaikeaa, saatanallista ja kaikilla muillakin voimasanoilla kuvailtavaa, on elämä ollut ihan hyvää. Olen ehkä viimeinkin kyennyt saamaan jotakin nautintoa tästä vapaa-ajan määrästä.

On ollut aikaa ideoida kaikenlaista. On ollut aikaa viettää kokonainen päivä kellon ympäri studiossa. On ollut aikaa miettiä sitä, että vaikka juuri nyt rahahanat ovat kiinni ihan jokaisesta mahdollisesta paikasta, niin tämä on väliaikaista. Kunhan jaksan raivata tieni läpi tiheän byrokratiaviidakon hampaita kiristellen, tulee kaikki järjestymään. Toivoa on. Rahaa ei, mutta toivoa siitä, että vielä tämä tästä muuttuu.

Ja jos ei muutu, niin ainahan sitä voi tehdä jotain, josta nauttii. Tehdä studiojuttuja. Lainata soittimia kavereita. Opetella jotakin uutta. Hankkia vihdoin se filmikamera ja filmiä. Lukea ja stalkata. Elää päivä kerrallaan, kuten nytkin.

(Tuntuu tyhmältä laittaa tällainen teiniaikojen klassikkosuosikki, mutta se tuntui taas jotenkin ajankohtaiselta. Ja vaikka se on ehkä vähän nolo, niin biisi on hyvä. Pitääkin kuunnella koko toi levy!)

MUSIIKKITIETEILIJÄ VALMISTUI MAISTERIKSI! LUE SHOKEERAAVA JUTTU, KATSO KUVAT!

Ja niin siinä vaan sitten kuulkaas kävi niin, että menin, otin ja valmistuin. Filosofian maisteriksi, Master of Artsiksi, elämäntapataiteilijaksi, joksikin kulttuurityöläiseksi tai jotakin muuta epämääräistä. Ei tässä elossa tunnu kovin selkeitä linjoja olevankaan.

Mutta hitto vie - olipa kivat reilut kuutisen vuotta! Oli edelleenkin täysi mysteeri, miten pääsin yhtäkkiä peruutuspaikalta sisään yliopistoon, olinhan päättänyt hakea musiikkitieteelle ihan viime tipassa, ja taisin lukea pääsykoekirjoistakin vain osan, ja ehkä muutamana päivänä parin viikon aikana. Pääsykokeen teoria meni päin honkia, ja toinen esseekin loppui ajan päättyessä lukuisiin ranskalaisiin hätäviivoihin. Kutsuisin sitä lapsesta asti hankituksi taustatiedoksi, supertehokkaaksi tiedon omaksumiseksi sekä helvetin hyväksi tuuriksi. Yksi elämäni onnekkaimmista sattumista. Kiitos kaikki vuonna 2008 paikkansa peruuttaneet (oletettavasti nykyiset ammattimuusikot).

Alkuajat yliopistolla olivat opiskelujen kannalta aika ankeat. Pohdin ankarasti pyrkiväni vaihtamaan pääainetta Suomen kieleen, ja taisinpa ajatella jopa koko yliopiston kuoppaamista, sillä yliopiston sosiaaliset kuviot, tai pikemminkin niiden puute, tuntui hyvin haasteelliselta. Taidelukiolaisena sitä kai tottui liian yhteisölliseen arkeen. Hyvällä lisäonnella onnistuin kuitenkin löytämään useammankin kivan tyypin, ja jotenkin jaksoimme pakertaa yhdessä eteenpäin ne tylsistä tylsimmätkin luennot.

Täyskäännös opiskelun suhteen tapahtui oikeastaan uuden lukukauden alkaessa, kun meitä pyydettiin mukaan ainejärjestömme Synkoopin toimintaan. Yhtäkkiä olinkin järkkäilemässä bileitä, vuosijuhlia ja kaikenlaista tapahtumaa sekä kirjoittelemassa ainejärjestömme toimittamaan Synkooppi-musiikkilehteen. Aloin viihtyä - jos en nyt yliopistossa, niin ainakin omassa oppiaineessani. Luennotkin muuttuivat mielenkiintoisemmiksi, kun peruskaurasta oli päästy.

Toinen lukuvuosi toi tullessaan sivuaineopinnot ja ensimmäisen työharjoittelun Helsingin juhlaviikoilla. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että jos haluan tehdä tulevaisuudessa töitä jossakin näin kivassa paikassa, niin kannattaa ehkä sittenkin pysytellä saman oppiaineen parissa. Onkohan joku muuten joskus laskenut paljonko musatieteilijöitä Juhlaviikoilla on ollut töissä? Lisäksi sain ilon päätoimittaa lehteämme uuden toimituskunnan kanssa. Siinä oppi yhtä sun toista, ja kokoukset (lue: ja bileet) olivat aina hauskoja.

Sitten pääsin toteuttamaan jo opintojen aloitusajoilta asti kyteneen haaveen - vaihtarivuoden. Vaikka meinaan tukehtua nykyään kahviini joka kerta kun jossakin mainitaan sana ERASMUS, oli lukuvuosi Briteissä aivan huikea juttu. Sieltä lähti mukaan aika hiton hyvin opintopisteitä, hieman parempi kielitaito, kokemus ulkomailla asumisesta ja asioiden hoitamisesta vieraassa maassa, parhaita matkamuistoja ja yhä jatkuvia ystävyyssuhteita, perspektiivistä puhumattakaan. Pohjoismaissa on ehkä maailman parhaat asuintalot ja kiinteistöt.

Vaihtarivuoden jälkeen alkoi melko intensiivinen lukuvuosi, jonka aikana työskentelin Oopperalla väliaikatarjoilujen myyntipalvelussa parina tai kolmena päivänä viikossa. Lisäksi sain ensimmäiset palkalliset ja ei-harjoitteluksi luettavat oman alan työkeikkani. Proseminaarityökin valmistui neljäntenä lukuvuonna, syynä varmaankin se, että olin ostanut matkan Berliiniin ja Amsterdamiin, ja tätä ennen piti saada työ tehtyä. Matkapalkka on paras ja tehokkain motivaattori!

Viidennen vuoden syksy on jotenkin hämärän peitossa. Silloin taisi olla jokin periodi, jossa en käynyt millään kurssilla, sillä työskentelin muutaman kuukauden pankissa ihan täyspäiväisesti, ja kävin vain hakemassa kandin paperit. Se on ollut tähänastisen elämäni ainoa hetki, jolloin olen saanut maistaa sitä autuutta, jota n. 2000 euron kuukausiansio tuo. Oi niitä aikoja. Sekavia aikoja.

Ja oi niitä aikoja, kun tajusin, että tästä pankkijutusta ei tule nyt mitään, vaikka miten olis rahaa. Siispä vetelin muutamat kurssit ja kesäopinnot, ja tein samalla työharjoittelun Art goes Kapakka -festivaalilla. Viimeistään sen loputtua tajusin, että nyt viedään tämä tutkinto pakettiin, tää on mun juttu, ja tää on kohta valmis. Siitä alkoi gradun väsääminen ja viimeisten pakollisten kurssien pakertaminen. Mutta koska elämiseen oli taas saatava rahaa, palasin pankkiin vielä osa-aikaisesti.

Tiesin työsuhteeni loppuvan joka tapauksessa pankin organisaatiomuutoksiin vuoden lopussa, joten aloin taas kuikuilla oman alan töitä, tällä kertaa kokopäiväisiä. Pian tärppäsi, ja tämän vuoden kevät kului Maailma kylässä -festarin parissa. Työ oli hektistä ja aikaa vievää, mutta jostakin hiton selkärangan pohjasta kaivoin vielä voimia vääntää graduuni pohjautuvat pakolliset seminaarityöt. Niiden ohella gradukin siis lihoi. Kun festarit oli pyöritetty, päätin lomailla ja nollata kaikkea hetken, ja gradu seisoi. En kyllä rehellisesti sanottuna kokenut missään vaiheessa gradun tekemistä jotenkin erityisen ylitsepääsemättömäksi - mitä nyt tein kompromisseja haastateltavien suhteen aikataulujen takia ja turhauduin joihinkin pieniin yksityiskohtiin.

Loppukesä ja alkusyksy kuluivat lähinnä Art goes Kapakan ja gradun parissa. Koska kaupungissa en saanut mitään aikaiseksi gradun suhteen, otin ja lähdin sukulaisiin maaseudulle, aikeenani pistää tekele pakettiin. Ja näin kävi. Ja lopputulos seisoo tässä.

Vaikka nyt kamppailen jo uuden ankeuden (eli työttömyyden) parissa, nuo reilut kuutisen vuotta palauttavat taas mieleeni sen, etten voi syyttää itseäni ainakaan määrätietoisuuden puutteesta. Nyt ehkä olen suossa, mutta kyllä täältä vielä noustaan. Samalla voimalla.

Kiitos tsempistä, kanssatuskailusta, neuvoista, kaikista juhlista, proggiksista ja juoduista oluista kaikille ihanille ihmisille, joihin olen tutustunut opiskeluaikanani. Sekä opiskelukavereille, laitoksen henkilökunnalle että työkavereille! Onneksi ette katoa minnekään kauas. Onneksi me nähdään varmasti vielä työelämässä! (Mä niin aion tulla vielä sinne.)

Sellainen muistelo.

VALOA TUNNELISSA

Olen kirjoittanut blogiini luonnoksena ainakin sata postausta, jossa päivittelen sitä, miten tämänhetkinen elämäni heittää häränpyllyä, ja miten jokainen päivä määräytyy arpanopan lukeman mukaan: Paska päivä, ihan hyvä päivä, tylsä päivä, vihainen päivä, metamorfoosipäivä suuntaan tai toiseen, sairauspäivä, minä luovutan ja pitäkää tunkkinne -päivä, kaikki voi muuttua -päivä ja sitä rataa.

Olen ollut nyt noin puolitoista kuukautta työttömänä, ja mulla on ollut erityisen paljon aikaa katua valintojani ja alisuoriutumistani, ajatella elämääni ja sitä mitä siltä oikeastaan haluan. En ole päässyt vielä mihinkään ratkaisuun - enkä usko koskaan oikeastaan pääseväni, sillä kaikkeen ei tosiaan voi vaan vaikuttaa. Ja Pepeä siteeratakseni, aivan sama mulle, mä oon onnellinen. Noin suurimmilta osin. Vaikka köyhyys, hukkaan heitetty potentiaali ja turhan panttina istuskeleminen vähän ottaakin aivoon. Eikä parisen kuukautta ole vielä mikään maailmanloppu.

Koska päällimmäiset tuntemukseni tästä ajasta ovat olleet turhautuminen, ärsyyntyminen, tylsistyminen ja itsesääli, olen päättänyt tästedes hehkuttaa niiden vastapainoksi kaikkia asioita, jotka tuovat hetkellistä iloa rahattomaan vapaa-aikaani.

1. Kynttilät huonolla säällä.

Kuten juuri nyt. Kynttilät muistuttavat, että joulu tulee taas, eli elämässä on edes jokin suunta. Ja tietysti yksi rahasumma, joka iskeytyy varmasti tililleni: veronpalautukset.

2. Ruska. 

Syksyn värit ovat vaan olleet tänä vuonna erityisen hienot, eikä niiden ihastelu maksa mitään (hyi mikä tekotaiteellinen Nuuskamuikkus-kommentti, kärvenny kliseisyydessäsi, Aida). Kunpa niistä saisi nauttia vielä pidempään.

3. GarageBand.

Hankin ohjelmaan lisäosan, jonka avulla voin huvitella tekemällä mauttomia biittejä oikeaan douchebag-tyyliin. Naureskelen kaikille älyttömän kuuloisille loopeille, ja tietysti oon jo matkalla seuraavaks Sini Sapotaakix. Et malttakaa vielä hetki, niin saan teidänkin reilun kaupan farkkunne repeemään.

4. Vauvan odotus.

Ei, siis minä en itse odota vauvaa, mutta minusta tulee joulun alla täti. Ihan parasta! Voi sitä hösäyksen määrää, joka on odotettavissa.

5. Skumppahetket mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Etenkin ystävien kanssa, ja etenkin silloin, kun lasilliset ovat tarjouksessa 2,50€. Kutakuinkin sen verran sitä voi mielenterveydestään maksaa.

6. Matka, johon ei olisi oikeastaan varaa.

Pieni Tallinnaan sijoittuva ystävien syntymäpäiväreissu, jonka päätit ostaa, sillä oletit jo siihen mennessä saaneesi korvauksen viimeisimmistä duunikuvioistasi. Mutta mikäs siinä, on sitä luottokorttia ennenkin vingutettu ja odotettu parempaa päivää. Sitäpaitsi teemana on huumoripaidat, eli kotiin jääminen ei tulisi kysymykseenkään!

TÄRKEÄ HETKI IHMISEN ELÄMÄSSÄ

Noniin, tänään se tapahtui. Elämäni merkkipylväs. Tein aivan itse alusta loppuun Badrijani Nigvzit, eli georgialaiset munakoisorullat! Siitä hyvästä julkaisen elämäni ensimmäisen ruokareseptin, ja julistan itseni virallisesti aikuiseksi. Kas näin!

Tarina alkaa Moskovasta, jossa vierailimme Suvin kanssa noin vuosi sitten ystävämme Elinan luona. Kävimme pariinkin otteeseen testailemassa georgialaisia ravintoloita, jolloin rakastuin tuohon ruokaan heti. Sen viehätystä lisää tietysti se, ettei sitä ole turhan usein saatavilla ainakaan Suomessa. Ja jos ei vuori tule Muhammedin luo, niin, no, tiedättehän.

Kun sitten tänään(kään) ei ollut mitään sen kummempaa tekemistä, marssin kauppaan ja valmistauduin päivän koitokseen seuraavilla tarpeilla:

(Eli georgialaiset munakoisorullat Räihiksen tapaan, olkaa hyvät!)

Näillä mentiin. Ja vähän muullakin.

- Munakoisoja oman harkintakyvyn mukaan (itse otin kolme, ja se oli kyllä liikaa)
- 2,5 dl saksanpähkinöitä
- Tuoretta korianteria
- Kreikkalaista tai turkkilaista jugurttia (n. 0,5 dl täytteeseen, loput dippisoosiin)
- 1 granaattiomena
- Reippaasti oliivi- tai rypsiöljyä
- Loraus viinietikkaa (itse sovelsin tässä vähän ja käytin väkiviinaetikkaa)
- 3 valkosipulinkynttä (sanoi alkuperäinen ohje, mutta enpä kyllä suosittele, yksikin riittää!)
- Jauhettua paprikaa ja sahramia
- Suolaa

1. Tee munakoisosta mahdollisimman samankokoisia, korkeintaan 1 cm paksuja viipaleita. Paista munakoisot kypsiksi ja pehmeiksi pannulla öljyssä. Tai jos omistat sudin, niin kannattaa varmaankin sutia öljyt munakoisoihin etukäteen. Suosittelen käyttämään sellaista lastaa, jolla voit helposti käännellä koisoja ja testata niiden notkeuden. Nostele koisot erilliselle astialle jäähtymään.

2. Kun olet paistanut koisot, siirry täytteen tekemiseen. Tämä on muuten suoraan sanottuna vittumaista puuhaa, mikäli et omista tehosekoitinta. Minä pässi lähdin sotaan sauvasekoittimella, ja se oli kyllä hermoja raastavaa puuhaa. No eniveis, tahnamainen täyte syntyy niin, että heität saksanpähkinät, mausteet, murskatun valkosipulin sekä pienen lorauksen vettä ja öljyä tehosekoittimeen. Itse lisäsin vielä n. 0,5 dl kreikkalaista jugurttia, jotta täytteestä tulisi riittoisampaa. Revi korianteria sekaan ja laita enintään teelusikallinen suolaa. Tai siis en tiedä missä järjestyksessä nämä kannattaa tehdä. Jos sulla on hienot vempaimet, niin voit varmaan laittaa kaiken vaan sekaisin ja antaa koneen hoitaa homman. Jos sulla ei ole kuin kuppi ja surkea sauvasekoitin, niin kärsi. Lopputuloksena pyritään saamaan paksuhkoa, mutta helposti sekoitettavaa saksanpähkinän makuista tahnaa.

Voi helvetin kuustoista.

3. Kun tahna on valmis ja koisot ovat jäähtyneet, ota leikkuulauta tai vastaava alusta. Lätkäise jäähtynyt koiso siihen ja sirottele sen päälle ihan pikkiriikkisen sormisuolaa. Sitten n. ruokalusikallinen pähkinätahnaa klönttinä koison toiseen päähän. Voit levittää sitä myös koisoa pitkin, jos haluat. Ja eikun rullaamaan!

4. Nostele valmiit rullat astiaan. Sirottele päälle granaattiomenan siemeniä ja tuoretta korianteria. Tai vaikka pikkuisen chiliä, jos haluat rullukoihin potkua.

5. Itse tein kreikkalaisesta jugurtista, sahramista ja korianterista vielä jugurttidipin, mutta kukin tyylillään.

Näitähän riittää.

Ja eikun syömään! Yleensä alkuruokana syötävät rullat ovat yllättävän täyttäviä, eli jos niitä tekee isomman satsin, kannattaa paikalle hankkia useampi syöjä.

Ja seuraavaa kertaa varten opittua:

- Näitä on syytä valmistaa paremmilla työkaluilla. Suti munakoisojen öljyämiseen ja tehosekoitin tahnan valmistukseen olisivat pelastaneet paljolta säädöltä ja sotkulta.
- Granaattiomenasta valuu tosiaan kirkkaan punaista nestettä. Paljon. Ole varuillasi!
- Ja se valkosipuli. Yksi kynsi on varmasti aivan tarpeeksi!
- Varaa ainakin lasillinen punkkua näiden kanssa.

Onko kukaan muu kokkaillut georgialaista? Mitä ja miten?

TÄYTYY KIRJOITTAA

Paikkaan nyt selvästi niinsanotusta vapaaherrattaren elämästä aiheutuvaa aukkoa kirjoittamalla taas blogiini, sillä nyt jos koskaan on aikaa. Tulis jo se helvatan maisterispaperi, niin pääsisin ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi, koska nykyään lähes kaikissa työpaikkailmoituksessakin mainitaan, että hakijan täytyy olla sellainen. Virallisesti. Tai ainakin työttömyysuhan alla, mitä kyllä koen olevani.

No, mikäpä siinä. Ja entäs muuta? Synttärit oli ja meni, ja söin niin paljon herkkua ja kakkuja, että mun oli pakko aloittaa tällä viikolla sokeridetox. (Sitäpaitsi, eikö 26-vuotiaana kuulu muutenkin alkaa huolehtia hyvinvoinnistaan? Tästähän on suunta vain alaspäin.) Koska kaappimme ovat tällä hetkellä erinäisistä syistä aivan pulloillaan mitä houkuttelevimpia herkkuja, oli pakko estää niihin sortuminen, ja leipaista tällä Noonan reseptillä tilalle sokeriton kesäkurpitsa-suklaakakku. 

Oli muuten ehkä maailman helpoin tehdä, ja hyvältä maistui, suosittelen siis kaikkia sokeridetoxaajia kokeilemaan!

Samalla kauppareissulla pistäydyin siinä pienessä Aasia-putiikissa, jonka nimeä en ikinä muista, mutta se, joka sijaitsee Sörnäisten Punnitse ja säästä -kaupan vieressä. (Sekin on muuten hyvä kauppa! Löysin ihan megasuperhyviä rapeita kuivattuja ja sokeroimattomia hedelmiä.) Olin vailla jotakin sokeritointa juomaa, ja silmiini sattui tällainen.

Ihan älyttömän hyvää! Erittäin raikasta Aloe-litkua, joka oli täynnä aloe-kasvin palasia. Täytyy siis hamstrata tuota kotiin enemmänkin, vaikka kahden euron hinta melko pienestä pullosta onkin aika kova. Suositus siis tällekin!

Ja mitäs muuta? Olen näköjään palannut jälleen siihen tilanteeseen, että nämä kaksi edellä esiteltyä asiaa ovat tämänhetkisen elämäni kohokohdat ja kuulumiset. Tai no ei ihan, on mulla kaksi kiinnostavaa kirjaakin luettavana; Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Ja pian telkkarista alkaa dokkari palmuöljystä. Sen lisäksi on Hesari, Twitteri ja puolimaratoni. Eiköhän se aika kulu näidenkin kanssa. (Toim. huom. Oliks toi liian Stubbimaista? Pitäiskö mun huolestua?)

Ainiin, ja olen yrittänyt juoda erityisen paljon sitrushedelmillä maustettua vettä. Siis siksi, että se on terveellistä, ja siksi, että olisi jotakin tekemistä. 

TILA NIMELTÄ MATKAKUUME

Koska taloudellinen tilanteeni notkahti ihan pienen askeleen paremmaksi viime viikkoisen työrupeaman takia, olen joutunut taas akuuttiin shokkitilaan nimeltä matkakuume. Olen googlaillut lentohintoja ja yrittänyt miettiä parhaita budjettiratkaisuja - ihan pitkä viikonloppukin toisissa, myös jo aiemmin valloittamissani maisemissa kiinnostaa. Vaihtoehtoni ovat seuraavat:

Lontoo/Bristol/Cardiff/Muut Brittilän paikat

Vanha kunnon klassikko, jossa voisin majoittua melko varmasti muutaman päivän kavereiden nurkissa. Plussat: Lontoon syksy on upea, eikä mikään houkuttaisi tällä hetkellä enemmän kuin Borough Market, puistot, vintage-kaupat ja kaiken muun kivan tilpehöörin hypistely erinäisissä putiikeissa. Tai vaikkapa päiväreissu Bathiin! Tuttujen ja hyviksi havaittujen asioiden fiilistely ja vaihtariajan nostalgisointi kiinnostaa. Ja Megabus kulkee. Miinukset: Pelkästään Lontoon julkisesta liikenteestä saa pulittaa pitkän pennin, eikä ulkona syöminen ja kahviloissa notkuminen ole juuri sen halvempaa kuin täälläkään. Eli vaikka majoitus ei maksaisi, on rahanmenon määrä vakio.

Budapest

Kävin Budapestissa 13-vuotiaana, ja se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani, joka ei suuntautunut Ruotsiin tai Viroon. 26-vuotiaana kaupungista saisi varmasti paljon enemmän irti, eikä hintatasokaan ole päätä huimaava. Plussat: Norwegianilta saa melko edullisia lentoja, ja sesongin ulkopuolella hostellitkin lienevät kohtuuhintaisia. Muistan ikuisesti ihanan paikallisen roskaruoan Lángosin, heheh. Sitä on saatava! Miinukset: Tarkoituksena olisi tehdä jossain vaiheessa pidempi matka tänne, ja yhdistää samaan syssyyn Wien, Bratislava ja ehkä Prahakin. Eli ehkä tämä kannattaisi vielä säästää?

Pietari

Aivan upea ja monipuolinen kaupunki ihan tässä lähellä. Plussat: St. Peter Line kuljettaa perille ilman viisumiakin, eikä hintataso ollut ainakaan viimeksi siellä käydessäni kovin korkea. Eremitaasi jäi näkemättä, ja asia pitäisi korjata, ennen kuin siitä tehdään joku Herra Puuttinin yksityiskabinetti. Miinukset: Joku kielitaitoinen seuralainen olisi tarpeen. Viimeksi ainakin itsenäinen majoitusvaraus osoittautui hankalaksi, eikä englannilla pärjännyt kovin pitkälle. En välittäisi päätyä viettämään öitäni terminaalin pusikossa, kun en löydä perille.

Kaiserslautern/Frankfurt

Majoitus siskon luona olisi ilmaista. Muutkin perheenjäsenemme ovat maisemissa lokakuussa, eli seuraakin olisi saatavilla. Plussat: Uusi paikka, jossa en ole vielä koskaan käynyt (jos ei lasketa Frankfurtin juna-aseman ohitusta). Oktoberfestin mahdollisuus, huikea fudismatsimeinki, hyvät lenkkeilymahdollisuudet ja perheen läsnäolo. Miinukset: Lentohinnat menevät hieman yli budjettini.

Istanbul

Loistopaikka, jossa majoitus taisi maksaa viime kerralla hurjat 7€/yö Sultanahmetissa (ihan keskeisimmillä mestoilla), ja lennotkin saattaa löytää edullisesti. Plussat: Niin siisti paikka, että sinne tekee aina mieli mennä! Nähtävää ja tehtävää riittää, eikä hintataso ole kova. Miinukset: En tiedä jaksanko sitä huutelun, ahdistelun ja hihasta nykimisen määrää etenkään yksin matkustavana naisena.

Tallinna/Tarto

Vironmatkailu tulee aina kyseeseen helppoutensa ja hintatasonsa takia. Plussat: Tallinna tuntuu jokaisen käyntikerran jälkeen entistäkin kivemmalta paikalta. Majoitus on edullista, ja matka taittuu lähes kaikkialle jalan. Täällä olisi mahdollisuus vaan lillua kylpylässä ja käydä ties missä hemmotteluhoidossa, ja liikkua vaikkapa Tartoon. Miinukset: Viimeisimmästä Tallinna-reissusta on vielä alle kaksi kuukautta, ja saatanpa lähteä tänne muutenkin lokakuun lopulla.

JOKIN MUU, MIKÄ?

n. 3-5 päivän budjettimatkallani on vain seuraavat tarpeet: edulliset lennot (alle 200€) ja edullinen majoitus (alle 20€/yö). Matalasta hintatasosta plussaa. (En aio couchsurffata muiden kuin tuttujen luona.) Jos mieleesi pälkähti heti jokin kuvaukseen sopiva paikka, ole kiltti ja vinkkaa siitä minulle! Ja kavereille vinkkinä, että myös matkaseuraa ja/tai majoitusta otetaan vastaan!

Reppu-Räyhälä reissaa. 

VAPAAHERRATTAREN ELÄMÄÄ

Päästin juuri gradun käsistäni kohti ensimmäistä kierrosta. Yllätyksekseni reaktioni ei ollutkaan niin helpottunut. Kun palautan sen lopullisesti maanantaina, niin seison yhtäkkiä tyhjän päällä.

Tuntuu, että enää mulla ei ole mitään tehtävää. Työt on ohi, opiskelut on ohi. Työkkäriin ei ole vielä asiaa, ja opintotuet ja -lainat vetelevät viimeisiään. Missään ei näy mitään. Työnhaku ei ole tuottanut tulosta. Rahat alkaa olla loppu. Metron sijasta päätin kävellä kotiin, onhan mulla ainakin kaikki maailman aika kanssani. 

"On siis syksy, kuljen Hakaniemen rantaa, rahaa ei tule mutta Aida vielä jaksaa."

Tiedän, ettei epätoivoon ja katkeruuteen ole syytä vaipua. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Mutta tiedän myös, ettei tällainen epävarmuus sovi mulle ollenkaan. Yritän koko ajan käskeä itseäni lopettamaan omista valinnoistani soimaamisen. Miksi annoin sattuman kuljettaa mut alalle, joka sattuu olemaan yksi huonoiten palkatuista, yksi epämääräisimpien työehtojen piirissä olevista ja ylikoulutetuimmista? Miksen valinnut toisin? Miksen tiedostanut tätä siinä vaiheessa kun epäröin, vaan päätin kerrankin tehdä jotakin loppuun asti, kävi mitä kävi?

Ikinä ei ole liian myöhäistä opiskelulle, mutta valitettavasti nyt on taloudellisesti liian myöhäistä opiskella enää mitään niin uutta, että siitä olisi uraksi asti. Miksen tuntenut itseäni vielä niin hyvin, miksen tiennyt elämästä vielä sen vertaa, että olisin opiskellut jotakin taloudellisesti kannattavampaa, tai edes jonkin verran kiinnostavaa ja taloudellisesti melko riskitöntä alaa? Miksen hakenut opiskelemaan maantiedettä tai jotakin markkinointia? Itä-Euroopan ja Balkanin tutkimusta (miksen edes tiennyt, että sellaistakin on tarjolla)? Miksi piti taas elää kädestä suuhun ja mennä sieltä mistä aita oli matalin?

No, eihän sitä voinut 19-vuotiaana vielä tietää. Eikä vielä 22-vuotiaana. Eikä vielä näköjään lähes 26-vuotiaanakaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen neuvoton. Enkä voi kuin yrittää parhaani, toimia, uskoa ja odottaa. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan kuulunut hyveisiini. Nyt lienee kuitenkin aika muuttua ja hyväksyä tosiasiat. Oppia elämään ilman suunnitelmia. Mitä tahansa voi tapahtua.

UNELMAT TOTEEN VOL. 1 - BALKAN

Kotiinpaluusta on jo liki kolme viikkoa, mutta olen edelleen haltioissani. En pelkästään siitä miten hyvä matka meillä oli, enkä vain siitä, että pääsin löhöilemään Adrianmeren rannalle. Vaan ennen kaikkea siitä, että olen alkanut toteuttaa yhtä suurimmista unelmistani ja olen kietoutunut siihen entistä syvemmälle. Balkan, parempaa ei olekaan!

Matka-aikamme oli valitettavan rajallinen (vain 12 päivää), joten suuri osa jäi edelleen näkemättä, mutta mikäpä olisi sen parempi syy alkaa säästää roposiaan seuraavaa matkaa varten. Oikeasti, jonglööraan, opettelen kävelemään käsilläni tai puhumaan kiinaa väärinpäin, jos vaan viette mut sinne takaisin!

Koko setti alkoi vanhasta kunnon Dubrovnikista, jossa vietimme vain yhden yön ja jatkoimme matkaa Montenegroa, Crna Goraa, eli mustaa vuorta kohti. Ensimmäinen stoppi oli pieni kaupunki nimeltä Herceg Novi.

En tiedä mistä aloittaisin. Upeat maisemat, täydellinen sää, rauhalliset uimarannat kaikilla mukavuuksilla. Ei liikaa turisteja. Jalan pääsee kaikkialle. Tunnelmallinen vanhakaupunki. Ystävällisiä ihmisiä, jotka tervehtivät, mutta antavat turistin katsella rauhassa ympärilleen, eivätkä hyökkää kimppuun myymään mitään (I salute you, Morocco).

Hergec Novin lomaparatiisissa viivyimme pari yötä, joiden jälkeen otimme upean neukkubussin kohti Unescon maailmanperintökohdekaupunkina tunnettua Kotoria. Matka taitettiin aivan ihanan näköisten pikkukylien ja rantojen ohi.

Aivan vuoren juuressa sijaitseva Kotor osoittautui hieman edellistä turistivoittoisemmaksi paikaksi (eikä niin positiivisessa mielessä), joten päätimme viipyä paikassa vain yhden yön. Päivä oli yksi matkan kuumimmista, istuskelimme vanhan kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa kahvilassa tuijottelemassa kaupungin ylle kohoavaa vuorta ja sen muuria. Yhteistuumin totesimme, että jos ei olisi niin kuuma, niin kapuaisimme varmasti muurille ja sen yhteydessä sijaitsevan luostarin luo. No, seuraavaksi oltiinkin jo kapuamassa muurille yli 200 metrin korkeuteen pitkin epätasaisia kiveyksiä ja raunioita Suvin sykemittari ranteessa.

Kotorissa pääsin nauttimaan myös parhaista meren antimista, eli grillatuista kalmareista.

Kotorista nappasimme jälleen bussin etelämpään, kohti Bar-nimistä kaupunkia. (Vasta tässä vaiheessa tapasimme ensimmäisen niin sanotun mulkun paikallisen, joka ei suostunut luovuttamaan tupaten täydessä bussissa käsilaukullensa varaamaansa istumapaikkaa kenellekään. No joo, vain pieni särö hienossa kokonaisuudessa.)

Idyllisten pikkukaupunkien jälkeen koimme pienen yllätyksen, kun Bar osoittautuikin tyylipuhtaaksi jugoslaavikaupungiksi. Aivan kuin olisi neuvostoliittolaiseen Poriin saapunut! Muutamasta hienosta rannasta huolimatta Barin keskustasta ja muista näkemistämme kaupungeista ei voi puhua edes samassa lauseessa.

Onneksi tajusimme lähteä kaupungin ulkopuolelle kohti vanhaa Baria, eli Stare Barin raunioita. Tunnelma iltaisessa vanhassa kaupungissa oli pysähtynyt, eikä lisäksemme paikalla tainnut olla kuin pari kolme muuta seuruetta. Illallinen nautittiin ehdottamasti matkan sympaattisimmassa ravintolassa, vain vegeruokaa tarjoilevassa Kaldrmassa. Kaldrmaa ylläpitivät ja asuttivat paikallinen isä ja noin kymmenvuotias poika, joka puhui täysin virheetöntä englantia. (Omasta mielestäni virheettömämpää kuin britit itse puhuvat.)

Parin Bar-yön jälkeen rohkaistuimme riittävästi vuokrataksemme auton ja lähteäksemme meille kaikille täysin tuntemattomaan ja ennakkoluulojen kyllästyttämään naapurimaahan Albaniaan. Matkaoppaista haalimamme tiedon perusteella Albaniassa istumavessoja on vain ravintoloissa, ja niitä voi nätisti pyydettäessä käyttää. Matkatiedotteesta haalimamme tiedon perusteella väkivaltaisia autokaappauksia ei tule vastustella. Paikallisilta saamamme tiedon mukaan albanialaiset ovat hulluja, etenkin liikenteessä, ja etenkin miehet. Kaikki hulluja. Ja vessapaperia ei ole tietenkään saatavilla juuri mistään.

Niin, no.

Perillä meitä odotti ainoastaan yksi oikeaksi osoittautunut ennakkoluulo: liikenne. Rautahermoinen Suvi sai kuin saikin ajettua meidät perille Shëngjinin lomaresorttiin. Lähinnä balkanilaisia, venäläisiä ja slaaveja kuhiseva turistikohde piti meitä ilmeisesti vielä sen verran eksoottisina, että rannalla banaaneja kaupitellut pikkupoika joutui arvuuttelunsa jälkeen kysymään, että olemmeko Kiinasta.

Yö hotellissa aamiaisineen, parkkipaikkoineen, uima-altainen ja ilmaisine rantapaikkoineen kustansi n. 20€ hengeltä. Kun siihen lisätään vielä noin kolmen euron arvoiset illalliset, niin päästään siihen lopputulokseen, että Albania on todellakin opiskelijan paratiisi.

Shqipëria tarkoittaa kotkien maata. Albaanit olivatkin varsinaisia kotkia, nimittäin tuijottamisessa. Koskaan en ole kokenut vastaavanlaista tuijotusta! Myöhemmin sain kuulla, että albaanit ovat kovia tuijottamaan myös toisiaan ja kurkkimaan vaikkapa bussissa tekstiviestejä tuntemattoman olan yli.

Vuokrasimme tosiaan auton Barista, joten meidän piti palata sitä kautta ennen matkaamme Kosovoon. Ajatuksenamme oli pysähtyä maiden rajalla ja nauttia leppoisasta tunnelmasta, mutta heti pysäytettyämme auton, läiskähti ikkunaan pienen pojan käsi. Muutaman metrin päässä pojasta istui mustalaisperhe, jonka olimme nähneet istuksimassa rajan tuntumassa jo maahan saapuessamme. Kerjuulle lähetetty poika palautti meidät taas takaisin todellisuuteen, ja päätimme kylmästi karauttaa vaan suoraan rajalle. No, jonossa alkoi entistä pahempi koputtelu ja ahdistelu. Kokonaiset perheet koputtelivat ja läiskivät jonossa seisovien autojen ikkunoita rahan toivossa. Ei siinä auttanut muu kuin tuijottaa kylmästi eteenpäin ja tuntea ahdistusta. Tavallaan olisi tehnyt mieli heittää ikkunasta vaikka kaikki kolikot, jos olisimme vain päässeet ajamaan tiehemme. Ihmispolot, meikäläisen pikkukolikot tuskin pelastavat teitä päivää pidemmälle. Sääliksi kävi.

Erittäin mielenkiintoisesta ja valitettavan lyhyestä Albania-kokemuksestamme vielä tohkeissamme palautimme auton Bariin ja nappasimme yöbussin kohti Kosovoa ja Pristinaa. Aiempi kokemukseni Balkanin yöbusseista rajoittui Istanbul-Sofia -väliselle reitille vuonna 2009. Tuolloin bussi oli melko moderni, istumatilaa oli kaikille, ja matkalla sai nukuttuakin.

Vaan eipä voi sanoa samaa tästä linjasta. Tupaten täyteen ahdetussa bussissa ei ainakaan tarvinnut pelätä tavaroiden katoamista, kun koko omaisuus täytyi tunkea jalkojen alle. Valot sammuivat jo kello 22 koko bussista, eikä edes omaa lukulamppua ollut mahdollista käyttää. Samalla stereoista alkoi kuitenkin pauhata massiivinen turbofolk-rynkytys, jotta kukaan ei olisi vain missään nimessä saanut unta. Vessassa pysähdyttiin aluksi koko ajan, ja lopulta ei ollenkaan. Vieressä röhnöttävä lihava mies haisi vuoden viina-annoksensa nauttineelta. Penkkiemme alla takarivissä nukkui kivikovalla lattialla mies, jonka lapset vaikuttivat huumatuilta. Rajalla tehtiin kaksi passintarkastusta. Lopulta saavuimme aamuöiseen Pristinaan hieman ennen viittä. Taksikuski kysyi, että minne mennään, ja vei meidät lopulta väärään paikkaan. Tässä vaiheessa oli pakko ottaa vanha kunnon puhelinyhteys majoittajaystäväämme Merdianaan. Retkueemme pääsi vihdoin perille ja uinui aina aamupäivään saakka.

Pristinan ei voida sanoa olevan arkkitehtonisesti mikään Euroopan helmi, mutta mielenkiintoisuudessaan se päihittää monet muut kohteet. Monien rakennusten rakentaminen on jätetty rahan puutteessa kesken, ja keskellä kaupunkia ja sen ulkopuolella seisoo liuta käyttämättömiä rakennuksia.

Sodan jäljet näkyvät edelleen vahvasti. Koko valtio ja sen historia on todella mielenkiintoinen, ja ehdottomasti parasta antia olikin tavata kosovolaisia henkilökohtaisesti ja kuulla heidän näkemyksiään. Asiaa paremmin tuntevat korjatkoon, jos olen väärässä, mutta oma kokemukseni oli, että kosovolaiset nuoret väheksyvät asuinpaikkaansa ja tuntuvat olevan kahlittuja siihen. Ihmiset opiskelevat ties mitä, ja päätyvät kuitenkin valmistuttuaan tarjoilijaksi kahvilaan. (Niitä Pristinassa muuten piisaa.) Nimittäin Kosovon passilla ei niin vain lähdetäkään muualle.

Paikallisten luona majoittumisessa oli sekin hyöty, että löysimme tiemme parhaisiin kahviloihin, vaatekauppoihin, ravintoloihin ja bilepaikkoihin!

Näkymiä Ulpianan kaupunginosasta, jossa majoituimme.

Pääsimme myös paikallisiin kotibileisiin, jossa sattumalta suomalaisia oli edustettuna melko paljon. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli bileiden parvekkeella, kun neljä melko lähellä toisiaan sijatsevaa moskeijaa alkoi tuutata rukouskutsuja minareeteistaan. Mikä dissonanssi ja upea äänimaailma! (Paikalliset eivät tietenkään arvostaneet tätä yhtä paljon kuin minä.)

Jatkoille lähdettiin jalan. Hauska monikerroksinen pikkubaari olikin täynnä ihmisiä, jotka tosin parveilivat kadulla. Melko pian saimme tiedon, että poliisit olivat käyneet ratsaamassa paikan anniskeluluvat, joita ei tietenkään ollut, sillä niitä ei kuulemma tarvittu. Ties mikä mielivaltainen huvitteluhetki tämä oli, mutta juhlaseurueemme ei jäänyt neuvottomaksi. Lähdimme kävelemään letkassa luvattoman pitkää reittiä, joka näytti eräässä kohdassa autokorjaamon parkkipaikalta. Yön hämärässä kuului vain kiljaisu, kun yksi seurueen tytöistä potkaisi vahingossa jalallaan maassa makaavan kuolleen koiran ruhoa. Tuomaksen mukaan kuului vaan luiden kolinaa.

Lopulta pujahdimme jonkin aidan välistä ja saavuimme autotien yli vanhalle hylätylle juna-asemalle, josta oli tehty baari. Pienessä tanssihuoneessa säksättivät dj:n kuolema-ambient-biitit, enkä olisi voinut olla onnellisempi.

Hyvien bileiden lisäksi Pristinasta on pakko mainita hinnat, jotka olivat hyvin edulliset. Aski tupakkaa maksoi n. 1,80-2€, ja kampaajankin olisi saanut kympillä tai parillakympillä. Nyt ottaa vähän päähän, etten mennyt. Huomion arvoista oli myös se, että kaupungin vettä säännösteltiin alueittain, ja majoittajiemme kämpästä sai vettä hanasta vain klo 4-10 ja 16-22 välillä. Lisäinfot aiheesta jääköön pimentoon...

Harmiksemme Pristinastakin oli lähdettävä pois. Koko lauantai meni etsiskellessä yhteyttä Dubrovnikiin, josta paluulentomme oli lähdössä jo maanantaina aamulla klo 11. Yhteyden löytäminen (pikkubussi pohjois-Kroatian kautta Sloveniaan) ei vaatinutkaan muuta kuin toisen majoittajamme Lisin miljoona turhaa puhelua bussiyhtiöille, pompottelua näiden välillä, epäselvien infojen ja vastuun sysäämisen sietämistä, todellista vitutusta ja tuloksettomia käyntejä muutamassa matkatoimistossa.

Kyyti kuitenkin saatiin, ja kello yhdeksän hyppäsimme tilataksin kokoiseen autoon ja karautimme kohti Serbian rajaa. Mielessäni poltteli hieman huomautus siitä, että rajalla kannattaa näyttää henkilökortti eikä passia. No, kuinka ollakaan, minullahan ei ole mitään muuta henkilöllisyystodistusta kuin passi. Ja tämä osoittautui Serbian kannalta ongelmalliseksi.

Rajalla sönkättiin sitten ainakin vartti, ennen kuin ilmeisesti raja-aseman ainoa englantia puhuva jannu tuli selittämään, että koska emme ole koskaan lähteneet Serbiasta, emme voi tulla Serbiaan. Koska te pässit annoitte passinne, joissa näkyy Montenegron leimat, saatte mennä sitä kautta takaisin. Mitäs ette sujauttaneet sitä vitosta passienne väliin!

No, emme tosiaankaan päässeet sen rajan yli. Säätö englantia ymmärtämättömän kuskimme ja rajahenkilökunnan kanssa alkoi mennä siihen pisteeseen, että jouduimme taas kutsumaan hätiin ystävämme matkapuhelimen ja pistämään albaanintaiturit asialle. Jollain ihmeen kaupalla meille järjestyi bussi, jolla pääsimme ilmaiseksi takaisin Pristinaan. Ja jonkin toisen ihmeen kaupalla saimme kuulla pääsevämme Prizren-nimisestä kaupungista yöbussilla suoraan Dubrovnikiin, jos maksaisimme 30€ lisää. Tämän vuoron piti lähteä vasta huomenna, mutta koska Lis kuulosti niin mukavalta ja me vaikutimme olevan ns. kusessa, päättivät tyypit lähteäkin jo tänään matkaan. Toivottavasti kukaan ei ollut ostanut lippua seuraavalle päivälle!

Vihdoin köröttelimme ainoina matkustajina taas tilataksin kokoisessa autossa läpi Albanian ja Montenegron kohti Dubrovnikia. Jokaisella raja-asemalla sujautettiin kokistölkki rajavirkailijan kouraan. Kyyti sujui oikein mukavasti, mitä nyt rikoimme eräässä pysähdyspaikassamme vessanpöntön. No, sattuuhan noita! Pääsimme lopulta keskelle Dubrovnikin turistiaukiota, josta marssimme ilman varausta suoraan edelliseen hostelliimme. Hostellin pitäjä Marko otti meidät avosylin vastaan kesken yöuniensakin, ja saimme vihdoin painaa päämme tyynyyn pitkän reissaamisen jälkeen. Hvala.

---

Yhteenveto:

- Balkanille on päästävä takaisin!
- Seuraavalla kerralla kolutaan myös Serbia, Bosnia ja Makedonia.
- Albaniaan on päästävä pidemmäksi ajaksi.
- Buukkaa paluulento kohteesta, jonne uskot päätyväsi viimeiseksi, äläkä tuijota vain hintoja.
- Itä-Euroopan tutkimus kiinnostaa erittäin paljon.
- Jokin paikallisista kielistä on otettava edes alkeellisesti haltuun.
- Säästä rahaa seuraavaan matkaan tai hankkiudu paikan päälle tekemään jotain, jolla voit elättää itsesi.
- Ihmiset ovat täyttä kultaa. Paitsi ne, jotka ovat mulkkuja. Mutta niitä lukuunottamatta.
- Tämä ei jää tähän!