ASIOIDEN HYVÄKSYMISTÄ

Tänään on perjantai. Niin sanotussa ideaalitilanteessa se tarkottaisi sitä, että olisin luultavasti ollut maanantaista asti töissä, ja lähdössä juuri nauttimaan viikonlopun vapaudesta. Tämä ei olisi ideaalitilanne siksi, että töiden tekeminen itsessään olisi jotenkin ylivertaista, vaan siksi, että olisin saanut palkkaa, jonka olisin käyttänyt sekä laskujen maksamiseen, opintolainan lyhennyksiin, uuteen asuntosäästötiliini (jonka perustan heti kun alan saada sitä kunnollista palkkaa), ja ehkäpä punkkupullolliseen, jotta voisin juhlistaa elämän parhaan ajan, eli täysipäiväisen vapaa-ajan alkamista.

Piilossa Natasha-Babushka-takin alla. UFF, 6€.

No, tänään on perjantai, ja taas yksi päivä, jonka aloitan istumalla läppärin ääressä sotkuisessa keittiössämme ja keittämällä liian vahvaa kahvia, jolla juon taas itseni tärinöiden partaalle. Osoitteet, joihin surffaan joka päivä, ovat kela.fi, erko.fi, hel.fi/hki/sosv/fi/etusivu sekä te-palvelut.fi. Näistä palveluista on muodostunut jo eräänlainen rutiini, joka ei ole rutiinia nähnytkään. Kun olen aikani pähkäillyt näiden kaikkien välillä ja yrittänyt pysyä kartalla siitä mitä liitteitä tarvitsinkaan taas missäkin kohdassa ja milloin pystyinkään taas täyttämään minkäkin kohdan, alkaa taas turhauttaa.

Tätä on mun elämä nykyään. Soittelua virastosta toiseen, palkkatodistusten metsästämistä, odottelua odottelua odottelua, työpaikkailmoituksia, työttömyyslakien tulkintaa ja numeroita sekä jonkinlaista surkeaa räpellystä. Tänään on onneksi ihan hyvä päivä ja hyvä vaihe. Olen taas vähän enemmän perillä asioista, ja koska sain myös vähän työkeikkaa (okei, mikroskooppista, mutta silti, jotakin hiluja siitäkin saa), nousi mielialakin jonkin verran.

Ja vaikka paperinpyöritysrumba onkin vittumaista, turhauttavaa, vaivalloista, vaikeaa, saatanallista ja kaikilla muillakin voimasanoilla kuvailtavaa, on elämä ollut ihan hyvää. Olen ehkä viimeinkin kyennyt saamaan jotakin nautintoa tästä vapaa-ajan määrästä.

On ollut aikaa ideoida kaikenlaista. On ollut aikaa viettää kokonainen päivä kellon ympäri studiossa. On ollut aikaa miettiä sitä, että vaikka juuri nyt rahahanat ovat kiinni ihan jokaisesta mahdollisesta paikasta, niin tämä on väliaikaista. Kunhan jaksan raivata tieni läpi tiheän byrokratiaviidakon hampaita kiristellen, tulee kaikki järjestymään. Toivoa on. Rahaa ei, mutta toivoa siitä, että vielä tämä tästä muuttuu.

Ja jos ei muutu, niin ainahan sitä voi tehdä jotain, josta nauttii. Tehdä studiojuttuja. Lainata soittimia kavereita. Opetella jotakin uutta. Hankkia vihdoin se filmikamera ja filmiä. Lukea ja stalkata. Elää päivä kerrallaan, kuten nytkin.

(Tuntuu tyhmältä laittaa tällainen teiniaikojen klassikkosuosikki, mutta se tuntui taas jotenkin ajankohtaiselta. Ja vaikka se on ehkä vähän nolo, niin biisi on hyvä. Pitääkin kuunnella koko toi levy!)

VALOA TUNNELISSA

Olen kirjoittanut blogiini luonnoksena ainakin sata postausta, jossa päivittelen sitä, miten tämänhetkinen elämäni heittää häränpyllyä, ja miten jokainen päivä määräytyy arpanopan lukeman mukaan: Paska päivä, ihan hyvä päivä, tylsä päivä, vihainen päivä, metamorfoosipäivä suuntaan tai toiseen, sairauspäivä, minä luovutan ja pitäkää tunkkinne -päivä, kaikki voi muuttua -päivä ja sitä rataa.

Olen ollut nyt noin puolitoista kuukautta työttömänä, ja mulla on ollut erityisen paljon aikaa katua valintojani ja alisuoriutumistani, ajatella elämääni ja sitä mitä siltä oikeastaan haluan. En ole päässyt vielä mihinkään ratkaisuun - enkä usko koskaan oikeastaan pääseväni, sillä kaikkeen ei tosiaan voi vaan vaikuttaa. Ja Pepeä siteeratakseni, aivan sama mulle, mä oon onnellinen. Noin suurimmilta osin. Vaikka köyhyys, hukkaan heitetty potentiaali ja turhan panttina istuskeleminen vähän ottaakin aivoon. Eikä parisen kuukautta ole vielä mikään maailmanloppu.

Koska päällimmäiset tuntemukseni tästä ajasta ovat olleet turhautuminen, ärsyyntyminen, tylsistyminen ja itsesääli, olen päättänyt tästedes hehkuttaa niiden vastapainoksi kaikkia asioita, jotka tuovat hetkellistä iloa rahattomaan vapaa-aikaani.

1. Kynttilät huonolla säällä.

Kuten juuri nyt. Kynttilät muistuttavat, että joulu tulee taas, eli elämässä on edes jokin suunta. Ja tietysti yksi rahasumma, joka iskeytyy varmasti tililleni: veronpalautukset.

2. Ruska. 

Syksyn värit ovat vaan olleet tänä vuonna erityisen hienot, eikä niiden ihastelu maksa mitään (hyi mikä tekotaiteellinen Nuuskamuikkus-kommentti, kärvenny kliseisyydessäsi, Aida). Kunpa niistä saisi nauttia vielä pidempään.

3. GarageBand.

Hankin ohjelmaan lisäosan, jonka avulla voin huvitella tekemällä mauttomia biittejä oikeaan douchebag-tyyliin. Naureskelen kaikille älyttömän kuuloisille loopeille, ja tietysti oon jo matkalla seuraavaks Sini Sapotaakix. Et malttakaa vielä hetki, niin saan teidänkin reilun kaupan farkkunne repeemään.

4. Vauvan odotus.

Ei, siis minä en itse odota vauvaa, mutta minusta tulee joulun alla täti. Ihan parasta! Voi sitä hösäyksen määrää, joka on odotettavissa.

5. Skumppahetket mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Etenkin ystävien kanssa, ja etenkin silloin, kun lasilliset ovat tarjouksessa 2,50€. Kutakuinkin sen verran sitä voi mielenterveydestään maksaa.

6. Matka, johon ei olisi oikeastaan varaa.

Pieni Tallinnaan sijoittuva ystävien syntymäpäiväreissu, jonka päätit ostaa, sillä oletit jo siihen mennessä saaneesi korvauksen viimeisimmistä duunikuvioistasi. Mutta mikäs siinä, on sitä luottokorttia ennenkin vingutettu ja odotettu parempaa päivää. Sitäpaitsi teemana on huumoripaidat, eli kotiin jääminen ei tulisi kysymykseenkään!

VAPAAHERRATTAREN ELÄMÄÄ

Päästin juuri gradun käsistäni kohti ensimmäistä kierrosta. Yllätyksekseni reaktioni ei ollutkaan niin helpottunut. Kun palautan sen lopullisesti maanantaina, niin seison yhtäkkiä tyhjän päällä.

Tuntuu, että enää mulla ei ole mitään tehtävää. Työt on ohi, opiskelut on ohi. Työkkäriin ei ole vielä asiaa, ja opintotuet ja -lainat vetelevät viimeisiään. Missään ei näy mitään. Työnhaku ei ole tuottanut tulosta. Rahat alkaa olla loppu. Metron sijasta päätin kävellä kotiin, onhan mulla ainakin kaikki maailman aika kanssani. 

"On siis syksy, kuljen Hakaniemen rantaa, rahaa ei tule mutta Aida vielä jaksaa."

Tiedän, ettei epätoivoon ja katkeruuteen ole syytä vaipua. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Mutta tiedän myös, ettei tällainen epävarmuus sovi mulle ollenkaan. Yritän koko ajan käskeä itseäni lopettamaan omista valinnoistani soimaamisen. Miksi annoin sattuman kuljettaa mut alalle, joka sattuu olemaan yksi huonoiten palkatuista, yksi epämääräisimpien työehtojen piirissä olevista ja ylikoulutetuimmista? Miksen valinnut toisin? Miksen tiedostanut tätä siinä vaiheessa kun epäröin, vaan päätin kerrankin tehdä jotakin loppuun asti, kävi mitä kävi?

Ikinä ei ole liian myöhäistä opiskelulle, mutta valitettavasti nyt on taloudellisesti liian myöhäistä opiskella enää mitään niin uutta, että siitä olisi uraksi asti. Miksen tuntenut itseäni vielä niin hyvin, miksen tiennyt elämästä vielä sen vertaa, että olisin opiskellut jotakin taloudellisesti kannattavampaa, tai edes jonkin verran kiinnostavaa ja taloudellisesti melko riskitöntä alaa? Miksen hakenut opiskelemaan maantiedettä tai jotakin markkinointia? Itä-Euroopan ja Balkanin tutkimusta (miksen edes tiennyt, että sellaistakin on tarjolla)? Miksi piti taas elää kädestä suuhun ja mennä sieltä mistä aita oli matalin?

No, eihän sitä voinut 19-vuotiaana vielä tietää. Eikä vielä 22-vuotiaana. Eikä vielä näköjään lähes 26-vuotiaanakaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen neuvoton. Enkä voi kuin yrittää parhaani, toimia, uskoa ja odottaa. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan kuulunut hyveisiini. Nyt lienee kuitenkin aika muuttua ja hyväksyä tosiasiat. Oppia elämään ilman suunnitelmia. Mitä tahansa voi tapahtua.

HALLITTUA HELMIKUUTA

Aurinkotervehdykset vaan teillekin, ystäväiseni.

Tällä hetkellä suurimpia ilonaiheitani on se, että saamme käydä ns. oikealla salilla* kerran viikossa pilates-tunnilla työnantajan piikkiin. Se on ihan mahtavaa! Muutama pilates-kerta ja muutaman viikon säännöllinen keskivartalotreeni ja olen saanut ihan uuden tuntuman koko rankaani - jumalauta, mullahan on sivuttaisia vatsalihaksiakin! Sellaisia, jotka tunnen ja jotka kannattelevat minua, eikä sellaisia, joita minä yritän kannatella. Olen tuntenut sellaisten olemassaolon viimeksi.... jaa. Lapsena?

(*Oikea sali eroaa Unisportista niin, että tunneilla ei tarvitse kyykkiä jalka viereisen jumppaajan suussa, ja että pukuhuoneessa mahtuu kävelemään sohimatta jokaista vastaantulijaa repullaan, ja että välineitä riittää kaikille.)

Henkilökohtaisena voittona pidän eilistä, jolloin uskaltauduin alkusyksystä asti uteliaana tiirailemalleni Hiitti-tunnille (High Intensity Interval Training). Tunti "sopii hyväkuntoisille" - eli sellaisille, jollaiseksi en ole mieltänyt itseäni enää ala-asteen jälkeen. Menin silti, koska halusin tietää voinko pitää itseäni hyväkuntoisena.

Vaikka lämmittelyn ja ensimmäisen kierroksen jälkeen tunsin hetken pyörtyväni ja oksentavani, sain vedettyä treenin kunnialla loppuun. Ei varmaankaan mikään saavutus kauan urheilleelle, mutta pienoinen merkkipaalu itselleni. Voin vihdoinkin väittää kuuluvaani ihmisryhmään hyväkuntoiset.

Ja joo, onhan tässä tullut muutamaa pientä katkoa lukuunottamatta harrastettua liikuntaa jo vuoden ajan säännöllisesti. (Vrt. Aikaisempien vuosien "No jos sitä nyt jossain keikalla vähän käy hytkymässä".) En ole missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä mistään elämäntapamuutoksesta, mutta alkaa tuntua, että sellainen on tapahtumassa.

Nyt kun luminen tie on aurattu, luulen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin. Joogata, lenkkeillä, pumpata, heilutella kahvakuulaa, tehdä lihaskuntoliikkeitä ja tanssia.

Ja koska mihinkään urheilusuoritukseen en olisi pystynyt ilman musiikkia, täytyy vielä jakaa tämän hetken suosikkitreenibiisini (näitä kun saisi vielä kuunnella ohjatuillakin tunneilla sen hirveän paskan sijaan):

Sopii mun mielestä erityisesti kahvakuulaan!

Tämän kanssa jotakin staattista - hitaita vatsoja, lankkua, mitä näitä nyt keksiikään.

Tällä alkaa juoksulenkki tai lämmittelyt salilla. AINA. (Kuuntele kovalla.)

Tääkin on juoksubiisisuosikkeja.

Tää on pumppausta varten. Tankopainoilla, kahvakuulalla tai millä vaan.

Tän voimalla kyykätään. Perjantaina lähdetään New Yorkiin.

IT'S GETTING KINDA HARD TO HIDE IN THE JUNGLE

Vaikkakin työt, velvollisuudet ja satamiljoonaa pientä muistettavaa asiaa ja tehtävää ovatkin imaisseet mut maan alle, olen yhä hengissä. Ja olemassa. Ja olen ehtinyt tehdä myös paljon kivoja juttuja.

Ihanat Nina Persson ja Nicole Atkins ovat julkaisseet uudet levyt, joista on kyllä pakko valita voittajaksi Nicolen Slow Phaser. Albumissa on tyyliä, tunnetta, hienoja koukkuja (lempparit löytyivät jo heti ensi kuuntelulla) ja ennen kaikkea Nicolen upea ääni. Kokonaisuus eroaa melko paljon aiemmasta materiaalista - Slow Phaser on popimpi, vauhdikkaampi, riehakkaampi, toiveikkaampi ja humoristisempi. (En kestä, että yhden biisin nimi on The Worst Hangover, ja aijai, siinä on hieno loppu.) Kuunnelkaa albumi vaikkapa SoundCloudista, Spotifyssa sitä ei taida olla.

Sen sijaan Ninan Animal Heart ei iskenyt ihan odotetulla tavalla. Tavastian keikka oli ihana, mutta lähinnä ehkä siksi, että ihailen Ninaa ylipäätään niin paljon. Keikka ei ollut kokonaisuutena kovin vahva, vaikka joukossa oli hienoja covereita ja vanhempia A Camp -helmiä, ja soundi oli yleisesti melkoisen Coloniaa.

Biisisuosikikseni on valikoitunut Jungle. Mitä mieltä on muu asiantunteva Nina-raati?

Muuten tuntuu, että mun pää vuotaa kuin seula. En muista pitkään aikaan kokeneeni vastaavanlaista kaaosta - kun yksi hoidettava tai muuten vaan muistettava asia pomppaa mieleen, yksi karkaa. Joten tässä virallinen anteeksipyyntö kaikille ystävilleni ja läheisilleni. Antakaa anteeksi. Suhtautukaa muhun tänä keväänä niinkuin dementoituneeseen vanhukseen, jolle kaikki täytyy sanoa sataan kertaan ja jolle täytyy teipata kännykkä (tai kännykät) kiinni käteen. En ole välinpitämätön, tällä hetkellä päähän ei vaan oikeasti mahdu juuri mitään. Etenkään aikatauluja. Mulla on jumalauta neljä kalenteria käytössäni.

Ja juuri tällaisina aikoina näköjään kauan miettimäni kysymykset tuntuvatkin yhtäkkiä hirveän selviltä - kaikki täytyy tietysti tehdä nyt ja heti paikalla, vaati se miten paljon energiaa tahansa.

MIELEEN PALANNUTTA

MOCKBA - seitsemän päivän ja kuuden yön tarinoita

Palasin kotiin jo viikko sitten, mutta työt, koulujutut ja juhlat ovat pitäneet sen verran kiireisenä, etten ole kerennyt ajattelemaankaan minkänlaista reportaasintekelettä matkastani. Väsymys käy käpälään yhä, ja olisihan noita velvollisuuksiakin, mutta tämänpäiväisten riemukkaiden Venäjä-uutisten varjossa (äärioikeistolaiset ja uusnatsit osoittivat näyttävästi mieltään Moskovassa ja Nadezhda Tolokonnikova on lähetetty Siperiaan) mieleni tekee näyttää millaisena itse kaiken koin.

Aiemmat Venäjä-kokemukseni rajoittuvat vain Pietariin, ja nyt molemmat kaupungit kokeneina uskaltaisin väittää, että Pietari on Moskovan lempeämpi ja eurooppalaisempi serkku. Mutta mene ja tiedä.

Päällimmäinen Moskovasta jäänyt tunne on hyvin ristiriitainen. Toisaalta kaupunki tarjosi upeita elämyksiä, prameita tiloja, henkeäsalpaavaa taidetta ja arkkitehtuuria, mielettömän hyvää ruokaa ja ystävällisiä ihmisiä, mutta myöskin käsittämättömän omituista byrokratiaa, kielitaidottomuutta, ahdistelua, avointa rasismia sekä varmasti pitkälti pelotteluun perustuvaa välinpitämättömyyttä.

Ensinnäkin Moskova oli ihan käsittämättömän suuri. Ihmisten määrä tuntui konkretisoituvan aina metrolaiturilla silloin kun kaksi junaa saapuivat eri puolilta, ja valtava ihmismassa käveli kiireisenä kohti liukuportaita, tehden aivan mahdottomaksi pääsyn toiselle puolelle laituria. 

Metrotunneleissa ramppaaminen oli itsessään jo melkoinen matka-aktiviteetti: matkustamiseen meni paljon aikaa ja tunneleissa oli mitä hienoimpia lamppu- ja koristeluviritelmiä. En olisi varmaankaan nauttinut asemilla hengailusta ja linjojen vaihtelusta läheskään yhtä paljon, jos kyrilliset aakkoset eivät olisi olleet hanskassa, nimittäin metroasemilla oltiin yhä neuvosto- eikä digiajassa. Opasteet ja nimet olivat vain venäjäksi ja reitit ilmoitettu vain vanhoilla plakaateilla. Onneksi saimme hostellilta hyvän kartan.

Hmm, okei, joku mainostelkkari siellä ehkä oli...

Lähiasemamme Arbatskaya sijaitsi keskeisellä paikalla, Punaiselle torille käveli suunilleen 10-15 minuuttia. Hostellimmekin oli ihan kehuttava, siisti ja helppo, joskin talon omisti kuulemma mafia. Turvallista kuin leijonan kidassa, siis. Yö dormissa maksoi n. 14 euroa.

Keskeiset nähtävyydet, joita ehdimme ihastelemaan, olivat tietysti Punainen tori ja Kremlin ympäristö (myös balsamoitu Lenin hauta-arkussaan), Moskovan konservatorion Rahmaninov-sali, Tretjakovin galleria (uudempi puoli), gulag-museo, tuo alla olevassa kuvassa näkyvä kirkko, jonka nimeä en nyt muista kiusallanikaan, Gorky park, Vinzavod-niminen galleria-alue, puhumattakaan kookkaista ostoskeskuksista, Elinan yliopistosta Lomonosov Moscow State Universitysta (kokonainen kaupunki yhden rakennuksen sisällä) sekä mahtavista ruokapaikoista ja erikoisesta yöelämästä.

Päällepäin moskovalaisissa pisti silmään hyvin vahva yhteneväisyys - missään ei näkynyt minkäänlaisia pukeutumisen alakulttuureja, vaan kaikilla naisilla oli siistit kengät, toppa- tai villakangastakki ja kalliin näköinen laukku, miehillä hillityn väriset asialliset vaatteet. Vain mustaa, ruskeaa, tummanvihreää, tummansinistä, viininpunaista, harmaata, kylmiä sävyjä. Etenkin metrossa tunnelma oli suoraan kuin jostakin Kaurismäki-elokuvasta. Itse pistin tietysti merkille sellaisenkin tärkeän huomion, että olin 11,503,501:n (Wikipedia) henkilön kaupungissa itse yksi niistä ehkä neljästä naisesta, joilla näin parka-takin tai kangaskassin. Suomessa kun ihmiset eivät juuri muuta enää käytäkään. Ai että kun olisi ollut vielä jotkut paskaiset tennarit jalassa, niin mähän olisin ollut jo ihan maailmannäyttelykamaa!

Ja sitten vielä asiaa aiheesta, joka ansaitsisi oikeastaan oman postauksensa, kuten aina. Paikallinen ruokatarjonta, jota ei voi kyllin kehua!

Ensimmäinen kosketukseni ruokaan oli, kun saapuessamme Elina länttäsi meille käteen pehmoiset kaalipiirakat. Se pehmeä takina ja se hapanimeläinen kaali sen sisällä! Jumalaista. Mutta kuten arvata saattaa, emme tienneet vielä tässä vaiheessa mistään mitään. Emme olleet käyneet georgialaisessa ravintolassa!

Seuraavaksi seuraa seuraavanlainen ruokakimara, tyhmä ruokakuvailija kun olen:

Lohitäytteiset lettuset mädin, tuorejuuston, kurkun ja sitruunan kera, kalja päälle. Kyllä vaan maistui! Paikka oli jotenkin klassisen venäläisen tuntuinen, puhumattakaan sen omituisesta Twin Peaksia kirkuvasta tunnelmasta. Oli hämmentävää muistaa, että venäjällähän saa polttaa sisätiloissa. Siinä sitten savun sauhutessa olutta naamariin ja bliniä suuhun. Aivan kuin ennen vanhaan! (Oikeasti olen ihan tyytyväinen siihen, että Suomessa ei polteta ravintoloissa ja baareissa.)

Punajuuriylläri yliopiston opiskelijaruokalassa. Söin kalaa, perunaa, kasviksia, tämän ja jonkun mehujuoman johon oli pilkottu marjoja, ja maksoin koko lystistä vain suunnilleen 1,79€ ruplissa. Hieno paikka! Etenkin kun se kala oli oikeasti tosi hyvää.

Kroshka Kartoshka -pikaruokala, eli uuniperunaa voilla ja parilla täytteellä. Tässä sieni-suolakurkku ja tuorejuusto.

Ja taas sitä maankuulua kaljaa ja bliniä mädillä & smetanalla.

Iso kannullinen teetä LavkaLavka-nimisessä luomuruokalassa. Saatiin myös maistella ilmaiseksi kauden vihanneksia.

Välipalaa kaljan kanssa ennen illan georgialais-eksperimenttiä. Humusta, tsatsikia, baba ganoushia ja persiljaa parmesan-leipien kera. Oioivoi!

Pakollinen sushiateria.

Georgialaiset munakoisorullat pähkinätäytteellä, mukana granaattiomenaa, korianteria ja chiliä, dippinä jokin kastike, josta en osannut kyllä päätellä sen sisältöä.

Kurpitsa-savujuustokeitto, erinomaista!

Ghinkalit, joita syötiin smetanan kanssa. Näissä täytteenä oli sieniä, edellisellä kerralla aivan mieletöntä lammasta korianteriliemessä.

Ja jälkkäriksi baklavaa. Syötiin tämän päälle vielä khatchapuri-juustoleipää, mistä ei ole kuvaa. Ateria oli siis tuhtiakin tuhdimpi. Georgialainen ei leiki! Seuraava projektini onkin sitten opetella näiden ruokien valmistaminen ja järkätä georgialainen ruokailta. Helposti sanottu...

Aamiainen My-my -ruokalaketjussa. Runsaasti punasipulia sisältänyt sienisalaatti oli todella todella todella hyvää. Niin hyvää, että söin saman salaatin pariinkin otteeseen.

Vegaaniravintola Freshin freshaava terveysjuoma, joka oli tosi hyvässä suhteessa makeahko mutta yrttinen.

Vegaanipurilaiset, joita edelsivät mahtavat bataattiranskikset ja vegaanidippi.

Vegaani-juustokakku. Hmm, unohtuikohan vielä jotain? No aivan varmasti, eikä kaikkea tullut edes kuvattua. Pahoittelut vaan ruokakuvavihaajille!

Viimeinen päivä Moskovassa huipentui tietysti siihen, että nähtiin joku valtiovierailu ja varmasti myös Putin hyvin kaukaa. Vaikka olisimmekin nähneet Putskun läheltä, emme olisi erikoisolosuhteiden pakosta tohtineet varmastikaan huutaa minkäänlaisia solvauksia edes suomeksi, sen verran pahasti turuilla ja toreilla parveilevat miliisit meitä tapittivat.

Kyllä, itänaapurimme tuntuu olevan täynnä ristiriitoja ja vastakohtia. En tietenkään ole tuntenut vielä missään vastaavanlaista neuvostoajan henkäystä kuin täällä, sen itsensä alkukehdossa. Hienointa oli, että välillä oli hyvinkin helppoa kuvitella olevansa toisessa aikakaudessa, mutta toisaalta koko totalitaristisen järjestelmän rippeet (vai ovatko ne edes rippeitä) tuntuivat älyttömän ahdistavilta. Asiaa ei varmastikaan auttanut viimeisenä päivänä tehty visiitti gulag-museoon, jossa koko systeemin älyttömyys ja vallanpitäjien mielivaltaisuus oikein huusivat päin naamaa. Kuten huutavat nytkin.

Yhteenvetona sanottakoon, että Venäjällä matkaaminen jättää näköjään jälkeensä entistä suuremman kiinnostuksen tätä maata kohtaan. Miten jokin paikka voikin olla samanaikaisesti niin hieno, niin suuri, niin ahdistava, suorastaan vittumainen ja hankala, toisinaan naurettava, mutta samalla myös äärimmäisen mykistävä? Ainakin se on täynnä historiaa ja tarinoita, joita voisin kuunnella varmasti ikuisuuden.

Onneksi museovierailua seurasi tunnelman kevennys, ja pääsin My-My:n kainaloon. Jännitti ihan pirusti!

Reissumme teema toteutui siis kiitettävästi. Aikamoinen bolshoi surpris.