Ja niin siinä vaan sitten kuulkaas kävi niin, että menin, otin ja valmistuin. Filosofian maisteriksi, Master of Artsiksi, elämäntapataiteilijaksi, joksikin kulttuurityöläiseksi tai jotakin muuta epämääräistä. Ei tässä elossa tunnu kovin selkeitä linjoja olevankaan.
Mutta hitto vie - olipa kivat reilut kuutisen vuotta! Oli edelleenkin täysi mysteeri, miten pääsin yhtäkkiä peruutuspaikalta sisään yliopistoon, olinhan päättänyt hakea musiikkitieteelle ihan viime tipassa, ja taisin lukea pääsykoekirjoistakin vain osan, ja ehkä muutamana päivänä parin viikon aikana. Pääsykokeen teoria meni päin honkia, ja toinen esseekin loppui ajan päättyessä lukuisiin ranskalaisiin hätäviivoihin. Kutsuisin sitä lapsesta asti hankituksi taustatiedoksi, supertehokkaaksi tiedon omaksumiseksi sekä helvetin hyväksi tuuriksi. Yksi elämäni onnekkaimmista sattumista. Kiitos kaikki vuonna 2008 paikkansa peruuttaneet (oletettavasti nykyiset ammattimuusikot).
Alkuajat yliopistolla olivat opiskelujen kannalta aika ankeat. Pohdin ankarasti pyrkiväni vaihtamaan pääainetta Suomen kieleen, ja taisinpa ajatella jopa koko yliopiston kuoppaamista, sillä yliopiston sosiaaliset kuviot, tai pikemminkin niiden puute, tuntui hyvin haasteelliselta. Taidelukiolaisena sitä kai tottui liian yhteisölliseen arkeen. Hyvällä lisäonnella onnistuin kuitenkin löytämään useammankin kivan tyypin, ja jotenkin jaksoimme pakertaa yhdessä eteenpäin ne tylsistä tylsimmätkin luennot.
Täyskäännös opiskelun suhteen tapahtui oikeastaan uuden lukukauden alkaessa, kun meitä pyydettiin mukaan ainejärjestömme Synkoopin toimintaan. Yhtäkkiä olinkin järkkäilemässä bileitä, vuosijuhlia ja kaikenlaista tapahtumaa sekä kirjoittelemassa ainejärjestömme toimittamaan Synkooppi-musiikkilehteen. Aloin viihtyä - jos en nyt yliopistossa, niin ainakin omassa oppiaineessani. Luennotkin muuttuivat mielenkiintoisemmiksi, kun peruskaurasta oli päästy.
Toinen lukuvuosi toi tullessaan sivuaineopinnot ja ensimmäisen työharjoittelun Helsingin juhlaviikoilla. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että jos haluan tehdä tulevaisuudessa töitä jossakin näin kivassa paikassa, niin kannattaa ehkä sittenkin pysytellä saman oppiaineen parissa. Onkohan joku muuten joskus laskenut paljonko musatieteilijöitä Juhlaviikoilla on ollut töissä? Lisäksi sain ilon päätoimittaa lehteämme uuden toimituskunnan kanssa. Siinä oppi yhtä sun toista, ja kokoukset (lue: ja bileet) olivat aina hauskoja.
Sitten pääsin toteuttamaan jo opintojen aloitusajoilta asti kyteneen haaveen - vaihtarivuoden. Vaikka meinaan tukehtua nykyään kahviini joka kerta kun jossakin mainitaan sana ERASMUS, oli lukuvuosi Briteissä aivan huikea juttu. Sieltä lähti mukaan aika hiton hyvin opintopisteitä, hieman parempi kielitaito, kokemus ulkomailla asumisesta ja asioiden hoitamisesta vieraassa maassa, parhaita matkamuistoja ja yhä jatkuvia ystävyyssuhteita, perspektiivistä puhumattakaan. Pohjoismaissa on ehkä maailman parhaat asuintalot ja kiinteistöt.
Vaihtarivuoden jälkeen alkoi melko intensiivinen lukuvuosi, jonka aikana työskentelin Oopperalla väliaikatarjoilujen myyntipalvelussa parina tai kolmena päivänä viikossa. Lisäksi sain ensimmäiset palkalliset ja ei-harjoitteluksi luettavat oman alan työkeikkani. Proseminaarityökin valmistui neljäntenä lukuvuonna, syynä varmaankin se, että olin ostanut matkan Berliiniin ja Amsterdamiin, ja tätä ennen piti saada työ tehtyä. Matkapalkka on paras ja tehokkain motivaattori!
Viidennen vuoden syksy on jotenkin hämärän peitossa. Silloin taisi olla jokin periodi, jossa en käynyt millään kurssilla, sillä työskentelin muutaman kuukauden pankissa ihan täyspäiväisesti, ja kävin vain hakemassa kandin paperit. Se on ollut tähänastisen elämäni ainoa hetki, jolloin olen saanut maistaa sitä autuutta, jota n. 2000 euron kuukausiansio tuo. Oi niitä aikoja. Sekavia aikoja.
Ja oi niitä aikoja, kun tajusin, että tästä pankkijutusta ei tule nyt mitään, vaikka miten olis rahaa. Siispä vetelin muutamat kurssit ja kesäopinnot, ja tein samalla työharjoittelun Art goes Kapakka -festivaalilla. Viimeistään sen loputtua tajusin, että nyt viedään tämä tutkinto pakettiin, tää on mun juttu, ja tää on kohta valmis. Siitä alkoi gradun väsääminen ja viimeisten pakollisten kurssien pakertaminen. Mutta koska elämiseen oli taas saatava rahaa, palasin pankkiin vielä osa-aikaisesti.
Tiesin työsuhteeni loppuvan joka tapauksessa pankin organisaatiomuutoksiin vuoden lopussa, joten aloin taas kuikuilla oman alan töitä, tällä kertaa kokopäiväisiä. Pian tärppäsi, ja tämän vuoden kevät kului Maailma kylässä -festarin parissa. Työ oli hektistä ja aikaa vievää, mutta jostakin hiton selkärangan pohjasta kaivoin vielä voimia vääntää graduuni pohjautuvat pakolliset seminaarityöt. Niiden ohella gradukin siis lihoi. Kun festarit oli pyöritetty, päätin lomailla ja nollata kaikkea hetken, ja gradu seisoi. En kyllä rehellisesti sanottuna kokenut missään vaiheessa gradun tekemistä jotenkin erityisen ylitsepääsemättömäksi - mitä nyt tein kompromisseja haastateltavien suhteen aikataulujen takia ja turhauduin joihinkin pieniin yksityiskohtiin.
Loppukesä ja alkusyksy kuluivat lähinnä Art goes Kapakan ja gradun parissa. Koska kaupungissa en saanut mitään aikaiseksi gradun suhteen, otin ja lähdin sukulaisiin maaseudulle, aikeenani pistää tekele pakettiin. Ja näin kävi. Ja lopputulos seisoo tässä.
Vaikka nyt kamppailen jo uuden ankeuden (eli työttömyyden) parissa, nuo reilut kuutisen vuotta palauttavat taas mieleeni sen, etten voi syyttää itseäni ainakaan määrätietoisuuden puutteesta. Nyt ehkä olen suossa, mutta kyllä täältä vielä noustaan. Samalla voimalla.
Kiitos tsempistä, kanssatuskailusta, neuvoista, kaikista juhlista, proggiksista ja juoduista oluista kaikille ihanille ihmisille, joihin olen tutustunut opiskeluaikanani. Sekä opiskelukavereille, laitoksen henkilökunnalle että työkavereille! Onneksi ette katoa minnekään kauas. Onneksi me nähdään varmasti vielä työelämässä! (Mä niin aion tulla vielä sinne.)
Sellainen muistelo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrohan!