Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uusi alku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uusi alku. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

MUSIIKKITIETEILIJÄ VALMISTUI MAISTERIKSI! LUE SHOKEERAAVA JUTTU, KATSO KUVAT!


Ja niin siinä vaan sitten kuulkaas kävi niin, että menin, otin ja valmistuin. Filosofian maisteriksi, Master of Artsiksi, elämäntapataiteilijaksi, joksikin kulttuurityöläiseksi tai jotakin muuta epämääräistä. Ei tässä elossa tunnu kovin selkeitä linjoja olevankaan.

Mutta hitto vie - olipa kivat reilut kuutisen vuotta! Oli edelleenkin täysi mysteeri, miten pääsin yhtäkkiä peruutuspaikalta sisään yliopistoon, olinhan päättänyt hakea musiikkitieteelle ihan viime tipassa, ja taisin lukea pääsykoekirjoistakin vain osan, ja ehkä muutamana päivänä parin viikon aikana. Pääsykokeen teoria meni päin honkia, ja toinen esseekin loppui ajan päättyessä lukuisiin ranskalaisiin hätäviivoihin. Kutsuisin sitä lapsesta asti hankituksi taustatiedoksi, supertehokkaaksi tiedon omaksumiseksi sekä helvetin hyväksi tuuriksi. Yksi elämäni onnekkaimmista sattumista. Kiitos kaikki vuonna 2008 paikkansa peruuttaneet (oletettavasti nykyiset ammattimuusikot).

Alkuajat yliopistolla olivat opiskelujen kannalta aika ankeat. Pohdin ankarasti pyrkiväni vaihtamaan pääainetta Suomen kieleen, ja taisinpa ajatella jopa koko yliopiston kuoppaamista, sillä yliopiston sosiaaliset kuviot, tai pikemminkin niiden puute, tuntui hyvin haasteelliselta. Taidelukiolaisena sitä kai tottui liian yhteisölliseen arkeen. Hyvällä lisäonnella onnistuin kuitenkin löytämään useammankin kivan tyypin, ja jotenkin jaksoimme pakertaa yhdessä eteenpäin ne tylsistä tylsimmätkin luennot.

Täyskäännös opiskelun suhteen tapahtui oikeastaan uuden lukukauden alkaessa, kun meitä pyydettiin mukaan ainejärjestömme Synkoopin toimintaan. Yhtäkkiä olinkin järkkäilemässä bileitä, vuosijuhlia ja kaikenlaista tapahtumaa sekä kirjoittelemassa ainejärjestömme toimittamaan Synkooppi-musiikkilehteen. Aloin viihtyä - jos en nyt yliopistossa, niin ainakin omassa oppiaineessani. Luennotkin muuttuivat mielenkiintoisemmiksi, kun peruskaurasta oli päästy.

Toinen lukuvuosi toi tullessaan sivuaineopinnot ja ensimmäisen työharjoittelun Helsingin juhlaviikoilla. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että jos haluan tehdä tulevaisuudessa töitä jossakin näin kivassa paikassa, niin kannattaa ehkä sittenkin pysytellä saman oppiaineen parissa. Onkohan joku muuten joskus laskenut paljonko musatieteilijöitä Juhlaviikoilla on ollut töissä? Lisäksi sain ilon päätoimittaa lehteämme uuden toimituskunnan kanssa. Siinä oppi yhtä sun toista, ja kokoukset (lue: ja bileet) olivat aina hauskoja.

Sitten pääsin toteuttamaan jo opintojen aloitusajoilta asti kyteneen haaveen - vaihtarivuoden. Vaikka meinaan tukehtua nykyään kahviini joka kerta kun jossakin mainitaan sana ERASMUS, oli lukuvuosi Briteissä aivan huikea juttu. Sieltä lähti mukaan aika hiton hyvin opintopisteitä, hieman parempi kielitaito, kokemus ulkomailla asumisesta ja asioiden hoitamisesta vieraassa maassa, parhaita matkamuistoja ja yhä jatkuvia ystävyyssuhteita, perspektiivistä puhumattakaan. Pohjoismaissa on ehkä maailman parhaat asuintalot ja kiinteistöt.

Vaihtarivuoden jälkeen alkoi melko intensiivinen lukuvuosi, jonka aikana työskentelin Oopperalla väliaikatarjoilujen myyntipalvelussa parina tai kolmena päivänä viikossa. Lisäksi sain ensimmäiset palkalliset ja ei-harjoitteluksi luettavat oman alan työkeikkani. Proseminaarityökin valmistui neljäntenä lukuvuonna, syynä varmaankin se, että olin ostanut matkan Berliiniin ja Amsterdamiin, ja tätä ennen piti saada työ tehtyä. Matkapalkka on paras ja tehokkain motivaattori!

Viidennen vuoden syksy on jotenkin hämärän peitossa. Silloin taisi olla jokin periodi, jossa en käynyt millään kurssilla, sillä työskentelin muutaman kuukauden pankissa ihan täyspäiväisesti, ja kävin vain hakemassa kandin paperit. Se on ollut tähänastisen elämäni ainoa hetki, jolloin olen saanut maistaa sitä autuutta, jota n. 2000 euron kuukausiansio tuo. Oi niitä aikoja. Sekavia aikoja.

Ja oi niitä aikoja, kun tajusin, että tästä pankkijutusta ei tule nyt mitään, vaikka miten olis rahaa. Siispä vetelin muutamat kurssit ja kesäopinnot, ja tein samalla työharjoittelun Art goes Kapakka -festivaalilla. Viimeistään sen loputtua tajusin, että nyt viedään tämä tutkinto pakettiin, tää on mun juttu, ja tää on kohta valmis. Siitä alkoi gradun väsääminen ja viimeisten pakollisten kurssien pakertaminen. Mutta koska elämiseen oli taas saatava rahaa, palasin pankkiin vielä osa-aikaisesti.

Tiesin työsuhteeni loppuvan joka tapauksessa pankin organisaatiomuutoksiin vuoden lopussa, joten aloin taas kuikuilla oman alan töitä, tällä kertaa kokopäiväisiä. Pian tärppäsi, ja tämän vuoden kevät kului Maailma kylässä -festarin parissa. Työ oli hektistä ja aikaa vievää, mutta jostakin hiton selkärangan pohjasta kaivoin vielä voimia vääntää graduuni pohjautuvat pakolliset seminaarityöt. Niiden ohella gradukin siis lihoi. Kun festarit oli pyöritetty, päätin lomailla ja nollata kaikkea hetken, ja gradu seisoi. En kyllä rehellisesti sanottuna kokenut missään vaiheessa gradun tekemistä jotenkin erityisen ylitsepääsemättömäksi - mitä nyt tein kompromisseja haastateltavien suhteen aikataulujen takia ja turhauduin joihinkin pieniin yksityiskohtiin.

Loppukesä ja alkusyksy kuluivat lähinnä Art goes Kapakan ja gradun parissa. Koska kaupungissa en saanut mitään aikaiseksi gradun suhteen, otin ja lähdin sukulaisiin maaseudulle, aikeenani pistää tekele pakettiin. Ja näin kävi. Ja lopputulos seisoo tässä.

Vaikka nyt kamppailen jo uuden ankeuden (eli työttömyyden) parissa, nuo reilut kuutisen vuotta palauttavat taas mieleeni sen, etten voi syyttää itseäni ainakaan määrätietoisuuden puutteesta. Nyt ehkä olen suossa, mutta kyllä täältä vielä noustaan. Samalla voimalla.

Kiitos tsempistä, kanssatuskailusta, neuvoista, kaikista juhlista, proggiksista ja juoduista oluista kaikille ihanille ihmisille, joihin olen tutustunut opiskeluaikanani. Sekä opiskelukavereille, laitoksen henkilökunnalle että työkavereille! Onneksi ette katoa minnekään kauas. Onneksi me nähdään varmasti vielä työelämässä! (Mä niin aion tulla vielä sinne.)

Sellainen muistelo.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

VAPAAHERRATTAREN ELÄMÄÄ

Päästin juuri gradun käsistäni kohti ensimmäistä kierrosta. Yllätyksekseni reaktioni ei ollutkaan niin helpottunut. Kun palautan sen lopullisesti maanantaina, niin seison yhtäkkiä tyhjän päällä.

Tuntuu, että enää mulla ei ole mitään tehtävää. Työt on ohi, opiskelut on ohi. Työkkäriin ei ole vielä asiaa, ja opintotuet ja -lainat vetelevät viimeisiään. Missään ei näy mitään. Työnhaku ei ole tuottanut tulosta. Rahat alkaa olla loppu. Metron sijasta päätin kävellä kotiin, onhan mulla ainakin kaikki maailman aika kanssani. 

"On siis syksy, kuljen Hakaniemen rantaa, rahaa ei tule mutta Aida vielä jaksaa."

Tiedän, ettei epätoivoon ja katkeruuteen ole syytä vaipua. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Mutta tiedän myös, ettei tällainen epävarmuus sovi mulle ollenkaan. Yritän koko ajan käskeä itseäni lopettamaan omista valinnoistani soimaamisen. Miksi annoin sattuman kuljettaa mut alalle, joka sattuu olemaan yksi huonoiten palkatuista, yksi epämääräisimpien työehtojen piirissä olevista ja ylikoulutetuimmista? Miksen valinnut toisin? Miksen tiedostanut tätä siinä vaiheessa kun epäröin, vaan päätin kerrankin tehdä jotakin loppuun asti, kävi mitä kävi?

Ikinä ei ole liian myöhäistä opiskelulle, mutta valitettavasti nyt on taloudellisesti liian myöhäistä opiskella enää mitään niin uutta, että siitä olisi uraksi asti. Miksen tuntenut itseäni vielä niin hyvin, miksen tiennyt elämästä vielä sen vertaa, että olisin opiskellut jotakin taloudellisesti kannattavampaa, tai edes jonkin verran kiinnostavaa ja taloudellisesti melko riskitöntä alaa? Miksen hakenut opiskelemaan maantiedettä tai jotakin markkinointia? Itä-Euroopan ja Balkanin tutkimusta (miksen edes tiennyt, että sellaistakin on tarjolla)? Miksi piti taas elää kädestä suuhun ja mennä sieltä mistä aita oli matalin?

No, eihän sitä voinut 19-vuotiaana vielä tietää. Eikä vielä 22-vuotiaana. Eikä vielä näköjään lähes 26-vuotiaanakaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen neuvoton. Enkä voi kuin yrittää parhaani, toimia, uskoa ja odottaa. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan kuulunut hyveisiini. Nyt lienee kuitenkin aika muuttua ja hyväksyä tosiasiat. Oppia elämään ilman suunnitelmia. Mitä tahansa voi tapahtua.


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

HALLITTUA HELMIKUUTA

Aurinkotervehdykset vaan teillekin, ystäväiseni.

Tällä hetkellä suurimpia ilonaiheitani on se, että saamme käydä ns. oikealla salilla* kerran viikossa pilates-tunnilla työnantajan piikkiin. Se on ihan mahtavaa! Muutama pilates-kerta ja muutaman viikon säännöllinen keskivartalotreeni ja olen saanut ihan uuden tuntuman koko rankaani - jumalauta, mullahan on sivuttaisia vatsalihaksiakin! Sellaisia, jotka tunnen ja jotka kannattelevat minua, eikä sellaisia, joita minä yritän kannatella. Olen tuntenut sellaisten olemassaolon viimeksi.... jaa. Lapsena?


(*Oikea sali eroaa Unisportista niin, että tunneilla ei tarvitse kyykkiä jalka viereisen jumppaajan suussa, ja että pukuhuoneessa mahtuu kävelemään sohimatta jokaista vastaantulijaa repullaan, ja että välineitä riittää kaikille.)

Henkilökohtaisena voittona pidän eilistä, jolloin uskaltauduin alkusyksystä asti uteliaana tiirailemalleni Hiitti-tunnille (High Intensity Interval Training). Tunti "sopii hyväkuntoisille" - eli sellaisille, jollaiseksi en ole mieltänyt itseäni enää ala-asteen jälkeen. Menin silti, koska halusin tietää voinko pitää itseäni hyväkuntoisena.

Vaikka lämmittelyn ja ensimmäisen kierroksen jälkeen tunsin hetken pyörtyväni ja oksentavani, sain vedettyä treenin kunnialla loppuun. Ei varmaankaan mikään saavutus kauan urheilleelle, mutta pienoinen merkkipaalu itselleni. Voin vihdoinkin väittää kuuluvaani ihmisryhmään hyväkuntoiset.

Ja joo, onhan tässä tullut muutamaa pientä katkoa lukuunottamatta harrastettua liikuntaa jo vuoden ajan säännöllisesti. (Vrt. Aikaisempien vuosien "No jos sitä nyt jossain keikalla vähän käy hytkymässä".) En ole missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä mistään elämäntapamuutoksesta, mutta alkaa tuntua, että sellainen on tapahtumassa.

Nyt kun luminen tie on aurattu, luulen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin. Joogata, lenkkeillä, pumpata, heilutella kahvakuulaa, tehdä lihaskuntoliikkeitä ja tanssia.

Ja koska mihinkään urheilusuoritukseen en olisi pystynyt ilman musiikkia, täytyy vielä jakaa tämän hetken suosikkitreenibiisini (näitä kun saisi vielä kuunnella ohjatuillakin tunneilla sen hirveän paskan sijaan):




Sopii mun mielestä erityisesti kahvakuulaan!




Tämän kanssa jotakin staattista - hitaita vatsoja, lankkua, mitä näitä nyt keksiikään.




Tällä alkaa juoksulenkki tai lämmittelyt salilla. AINA. (Kuuntele kovalla.)




Tääkin on juoksubiisisuosikkeja.




Tää on pumppausta varten. Tankopainoilla, kahvakuulalla tai millä vaan.



Tän voimalla kyykätään. Perjantaina lähdetään New Yorkiin.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

OTSIKOT SIKSEEN










Uusi vuosi on alkanut. Uusi duuni, uusi tukka ja uudet jutut. Ja yksi uudenvuodenlupaus: vien vielä tämän vuoden puolella kaikki likaiset matot pesulaan. (Valmistumisestani en uskalla tehdä lupausta.)

Katsotaan miten käy.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

HAKU PÄÄLLÄ

Vaikka viime kerrasta oli vasta ihan hetki, löydän jälleen itseni tilanteesta nimeltä "Mitäs helvettiä seuraavaksi?".

Sain jokin aika sitten kuulla, että näiden tämänhetkisten seminaarien, yhden pienen kirjoitelman ja gradun palauttamisen jälkeen olen FM. Samalla hetkellä tajusin, että kun en ole enää kuluttamassa luentosalien penkkejä juuri nimeksikään, voisi olla aika siirtyä taas täysipäi(väi)siin töihin tammikuusta alkaen. 

Hommassa on vaan pari pientä probleemaa: 1. Nykyinen työpaikkani on juuri siirretty Puolaan, ja määräaikainen työsuhteeni päättyy 30. joulukuuta. 2. Olen käyttänyt pian kaikki opintitukikuukaudet.

Suomeksi sanottuna, olen viettänyt huomattavan osan ajastani miettien seuraavaa askeltani työelämässä ja taloudenhoidossa. On käyty CV-klinikalla, tehty raivoisaa työhakemustaontaa ja välillä vaivuttu epätoivoon, kiroiltu ja pohdittu epätavallisen paljon sitä, mitä tekisin jos voittaisin lotossa vaikkapa kymppitonnin. Tai viisi tonnia. Äh, tonnikin kelpais. Satanen...

Tekstin pointtina oli ehkä ilmaista se, että mua pelottaa. Mulla on hyvä CV ja erikoisosaamista tietyistä jutuista, olen tehnyt oman alani töitä koko opiskeluaikani, mutta aina siellä jossain takana on ollut sellainen turvaverkko kuin opintotuki ja opintolaina. Pian ei ole mitään muuta kuin minä, tutkintoni, osaamiseni ja maailma, jossa mun täytyy kohdata joku, ja jonkun täytyy kohdata mut.

Ei tässä oikein voi muuta kuin jatkaa työnhakua ja odottaa. Tätä se tulee kaikkien ennusteiden mukaan olemaan vielä monen monta vuotta. 

tiistai 10. syyskuuta 2013

I've been winding 'bout a fresh start


Tukkaa lähti, ja eiköhän sitä lähde vielä lisääkin. Liian monien vuosien kirjallinen ja kuvallinen bittielämä alkoi ahdistaa, joten käytin mahtavaa kosmista internet-valtaani ja piilotin menneen, tai siis kaiken mitä piilotettavissa oli. Ehkäpä vanhana nörttimummona selaan taas vanhat sepustukseni läpi, mutta toistaiseksi muutos on seuraavanlainen: kevyempää matskua, enemmän kuvia päiväkirjatyyliin, asiaa silloin kun sitä on, mutta ennen kaikkea parhaita hetkiä ja suosikkijuttujani tallennettuna samaan paikkaan. Vamos!

Huom. Odotettavissa vielä pientä säätöä ainakin ulkoasun kanssa. Vaikka osoite pysyi samana niin blogi vaihtui, siispä halukkaat voivat klikata itsensä lukijoiksi tuolta alhaalta.