UNELMAT TOTEEN VOL. 1 - BALKAN

Kotiinpaluusta on jo liki kolme viikkoa, mutta olen edelleen haltioissani. En pelkästään siitä miten hyvä matka meillä oli, enkä vain siitä, että pääsin löhöilemään Adrianmeren rannalle. Vaan ennen kaikkea siitä, että olen alkanut toteuttaa yhtä suurimmista unelmistani ja olen kietoutunut siihen entistä syvemmälle. Balkan, parempaa ei olekaan!

Matka-aikamme oli valitettavan rajallinen (vain 12 päivää), joten suuri osa jäi edelleen näkemättä, mutta mikäpä olisi sen parempi syy alkaa säästää roposiaan seuraavaa matkaa varten. Oikeasti, jonglööraan, opettelen kävelemään käsilläni tai puhumaan kiinaa väärinpäin, jos vaan viette mut sinne takaisin!

Koko setti alkoi vanhasta kunnon Dubrovnikista, jossa vietimme vain yhden yön ja jatkoimme matkaa Montenegroa, Crna Goraa, eli mustaa vuorta kohti. Ensimmäinen stoppi oli pieni kaupunki nimeltä Herceg Novi.

En tiedä mistä aloittaisin. Upeat maisemat, täydellinen sää, rauhalliset uimarannat kaikilla mukavuuksilla. Ei liikaa turisteja. Jalan pääsee kaikkialle. Tunnelmallinen vanhakaupunki. Ystävällisiä ihmisiä, jotka tervehtivät, mutta antavat turistin katsella rauhassa ympärilleen, eivätkä hyökkää kimppuun myymään mitään (I salute you, Morocco).

Hergec Novin lomaparatiisissa viivyimme pari yötä, joiden jälkeen otimme upean neukkubussin kohti Unescon maailmanperintökohdekaupunkina tunnettua Kotoria. Matka taitettiin aivan ihanan näköisten pikkukylien ja rantojen ohi.

Aivan vuoren juuressa sijaitseva Kotor osoittautui hieman edellistä turistivoittoisemmaksi paikaksi (eikä niin positiivisessa mielessä), joten päätimme viipyä paikassa vain yhden yön. Päivä oli yksi matkan kuumimmista, istuskelimme vanhan kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa kahvilassa tuijottelemassa kaupungin ylle kohoavaa vuorta ja sen muuria. Yhteistuumin totesimme, että jos ei olisi niin kuuma, niin kapuaisimme varmasti muurille ja sen yhteydessä sijaitsevan luostarin luo. No, seuraavaksi oltiinkin jo kapuamassa muurille yli 200 metrin korkeuteen pitkin epätasaisia kiveyksiä ja raunioita Suvin sykemittari ranteessa.

Kotorissa pääsin nauttimaan myös parhaista meren antimista, eli grillatuista kalmareista.

Kotorista nappasimme jälleen bussin etelämpään, kohti Bar-nimistä kaupunkia. (Vasta tässä vaiheessa tapasimme ensimmäisen niin sanotun mulkun paikallisen, joka ei suostunut luovuttamaan tupaten täydessä bussissa käsilaukullensa varaamaansa istumapaikkaa kenellekään. No joo, vain pieni särö hienossa kokonaisuudessa.)

Idyllisten pikkukaupunkien jälkeen koimme pienen yllätyksen, kun Bar osoittautuikin tyylipuhtaaksi jugoslaavikaupungiksi. Aivan kuin olisi neuvostoliittolaiseen Poriin saapunut! Muutamasta hienosta rannasta huolimatta Barin keskustasta ja muista näkemistämme kaupungeista ei voi puhua edes samassa lauseessa.

Onneksi tajusimme lähteä kaupungin ulkopuolelle kohti vanhaa Baria, eli Stare Barin raunioita. Tunnelma iltaisessa vanhassa kaupungissa oli pysähtynyt, eikä lisäksemme paikalla tainnut olla kuin pari kolme muuta seuruetta. Illallinen nautittiin ehdottamasti matkan sympaattisimmassa ravintolassa, vain vegeruokaa tarjoilevassa Kaldrmassa. Kaldrmaa ylläpitivät ja asuttivat paikallinen isä ja noin kymmenvuotias poika, joka puhui täysin virheetöntä englantia. (Omasta mielestäni virheettömämpää kuin britit itse puhuvat.)

Parin Bar-yön jälkeen rohkaistuimme riittävästi vuokrataksemme auton ja lähteäksemme meille kaikille täysin tuntemattomaan ja ennakkoluulojen kyllästyttämään naapurimaahan Albaniaan. Matkaoppaista haalimamme tiedon perusteella Albaniassa istumavessoja on vain ravintoloissa, ja niitä voi nätisti pyydettäessä käyttää. Matkatiedotteesta haalimamme tiedon perusteella väkivaltaisia autokaappauksia ei tule vastustella. Paikallisilta saamamme tiedon mukaan albanialaiset ovat hulluja, etenkin liikenteessä, ja etenkin miehet. Kaikki hulluja. Ja vessapaperia ei ole tietenkään saatavilla juuri mistään.

Niin, no.

Perillä meitä odotti ainoastaan yksi oikeaksi osoittautunut ennakkoluulo: liikenne. Rautahermoinen Suvi sai kuin saikin ajettua meidät perille Shëngjinin lomaresorttiin. Lähinnä balkanilaisia, venäläisiä ja slaaveja kuhiseva turistikohde piti meitä ilmeisesti vielä sen verran eksoottisina, että rannalla banaaneja kaupitellut pikkupoika joutui arvuuttelunsa jälkeen kysymään, että olemmeko Kiinasta.

Yö hotellissa aamiaisineen, parkkipaikkoineen, uima-altainen ja ilmaisine rantapaikkoineen kustansi n. 20€ hengeltä. Kun siihen lisätään vielä noin kolmen euron arvoiset illalliset, niin päästään siihen lopputulokseen, että Albania on todellakin opiskelijan paratiisi.

Shqipëria tarkoittaa kotkien maata. Albaanit olivatkin varsinaisia kotkia, nimittäin tuijottamisessa. Koskaan en ole kokenut vastaavanlaista tuijotusta! Myöhemmin sain kuulla, että albaanit ovat kovia tuijottamaan myös toisiaan ja kurkkimaan vaikkapa bussissa tekstiviestejä tuntemattoman olan yli.

Vuokrasimme tosiaan auton Barista, joten meidän piti palata sitä kautta ennen matkaamme Kosovoon. Ajatuksenamme oli pysähtyä maiden rajalla ja nauttia leppoisasta tunnelmasta, mutta heti pysäytettyämme auton, läiskähti ikkunaan pienen pojan käsi. Muutaman metrin päässä pojasta istui mustalaisperhe, jonka olimme nähneet istuksimassa rajan tuntumassa jo maahan saapuessamme. Kerjuulle lähetetty poika palautti meidät taas takaisin todellisuuteen, ja päätimme kylmästi karauttaa vaan suoraan rajalle. No, jonossa alkoi entistä pahempi koputtelu ja ahdistelu. Kokonaiset perheet koputtelivat ja läiskivät jonossa seisovien autojen ikkunoita rahan toivossa. Ei siinä auttanut muu kuin tuijottaa kylmästi eteenpäin ja tuntea ahdistusta. Tavallaan olisi tehnyt mieli heittää ikkunasta vaikka kaikki kolikot, jos olisimme vain päässeet ajamaan tiehemme. Ihmispolot, meikäläisen pikkukolikot tuskin pelastavat teitä päivää pidemmälle. Sääliksi kävi.

Erittäin mielenkiintoisesta ja valitettavan lyhyestä Albania-kokemuksestamme vielä tohkeissamme palautimme auton Bariin ja nappasimme yöbussin kohti Kosovoa ja Pristinaa. Aiempi kokemukseni Balkanin yöbusseista rajoittui Istanbul-Sofia -väliselle reitille vuonna 2009. Tuolloin bussi oli melko moderni, istumatilaa oli kaikille, ja matkalla sai nukuttuakin.

Vaan eipä voi sanoa samaa tästä linjasta. Tupaten täyteen ahdetussa bussissa ei ainakaan tarvinnut pelätä tavaroiden katoamista, kun koko omaisuus täytyi tunkea jalkojen alle. Valot sammuivat jo kello 22 koko bussista, eikä edes omaa lukulamppua ollut mahdollista käyttää. Samalla stereoista alkoi kuitenkin pauhata massiivinen turbofolk-rynkytys, jotta kukaan ei olisi vain missään nimessä saanut unta. Vessassa pysähdyttiin aluksi koko ajan, ja lopulta ei ollenkaan. Vieressä röhnöttävä lihava mies haisi vuoden viina-annoksensa nauttineelta. Penkkiemme alla takarivissä nukkui kivikovalla lattialla mies, jonka lapset vaikuttivat huumatuilta. Rajalla tehtiin kaksi passintarkastusta. Lopulta saavuimme aamuöiseen Pristinaan hieman ennen viittä. Taksikuski kysyi, että minne mennään, ja vei meidät lopulta väärään paikkaan. Tässä vaiheessa oli pakko ottaa vanha kunnon puhelinyhteys majoittajaystäväämme Merdianaan. Retkueemme pääsi vihdoin perille ja uinui aina aamupäivään saakka.

Pristinan ei voida sanoa olevan arkkitehtonisesti mikään Euroopan helmi, mutta mielenkiintoisuudessaan se päihittää monet muut kohteet. Monien rakennusten rakentaminen on jätetty rahan puutteessa kesken, ja keskellä kaupunkia ja sen ulkopuolella seisoo liuta käyttämättömiä rakennuksia.

Sodan jäljet näkyvät edelleen vahvasti. Koko valtio ja sen historia on todella mielenkiintoinen, ja ehdottomasti parasta antia olikin tavata kosovolaisia henkilökohtaisesti ja kuulla heidän näkemyksiään. Asiaa paremmin tuntevat korjatkoon, jos olen väärässä, mutta oma kokemukseni oli, että kosovolaiset nuoret väheksyvät asuinpaikkaansa ja tuntuvat olevan kahlittuja siihen. Ihmiset opiskelevat ties mitä, ja päätyvät kuitenkin valmistuttuaan tarjoilijaksi kahvilaan. (Niitä Pristinassa muuten piisaa.) Nimittäin Kosovon passilla ei niin vain lähdetäkään muualle.

Paikallisten luona majoittumisessa oli sekin hyöty, että löysimme tiemme parhaisiin kahviloihin, vaatekauppoihin, ravintoloihin ja bilepaikkoihin!

Näkymiä Ulpianan kaupunginosasta, jossa majoituimme.

Pääsimme myös paikallisiin kotibileisiin, jossa sattumalta suomalaisia oli edustettuna melko paljon. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli bileiden parvekkeella, kun neljä melko lähellä toisiaan sijatsevaa moskeijaa alkoi tuutata rukouskutsuja minareeteistaan. Mikä dissonanssi ja upea äänimaailma! (Paikalliset eivät tietenkään arvostaneet tätä yhtä paljon kuin minä.)

Jatkoille lähdettiin jalan. Hauska monikerroksinen pikkubaari olikin täynnä ihmisiä, jotka tosin parveilivat kadulla. Melko pian saimme tiedon, että poliisit olivat käyneet ratsaamassa paikan anniskeluluvat, joita ei tietenkään ollut, sillä niitä ei kuulemma tarvittu. Ties mikä mielivaltainen huvitteluhetki tämä oli, mutta juhlaseurueemme ei jäänyt neuvottomaksi. Lähdimme kävelemään letkassa luvattoman pitkää reittiä, joka näytti eräässä kohdassa autokorjaamon parkkipaikalta. Yön hämärässä kuului vain kiljaisu, kun yksi seurueen tytöistä potkaisi vahingossa jalallaan maassa makaavan kuolleen koiran ruhoa. Tuomaksen mukaan kuului vaan luiden kolinaa.

Lopulta pujahdimme jonkin aidan välistä ja saavuimme autotien yli vanhalle hylätylle juna-asemalle, josta oli tehty baari. Pienessä tanssihuoneessa säksättivät dj:n kuolema-ambient-biitit, enkä olisi voinut olla onnellisempi.

Hyvien bileiden lisäksi Pristinasta on pakko mainita hinnat, jotka olivat hyvin edulliset. Aski tupakkaa maksoi n. 1,80-2€, ja kampaajankin olisi saanut kympillä tai parillakympillä. Nyt ottaa vähän päähän, etten mennyt. Huomion arvoista oli myös se, että kaupungin vettä säännösteltiin alueittain, ja majoittajiemme kämpästä sai vettä hanasta vain klo 4-10 ja 16-22 välillä. Lisäinfot aiheesta jääköön pimentoon...

Harmiksemme Pristinastakin oli lähdettävä pois. Koko lauantai meni etsiskellessä yhteyttä Dubrovnikiin, josta paluulentomme oli lähdössä jo maanantaina aamulla klo 11. Yhteyden löytäminen (pikkubussi pohjois-Kroatian kautta Sloveniaan) ei vaatinutkaan muuta kuin toisen majoittajamme Lisin miljoona turhaa puhelua bussiyhtiöille, pompottelua näiden välillä, epäselvien infojen ja vastuun sysäämisen sietämistä, todellista vitutusta ja tuloksettomia käyntejä muutamassa matkatoimistossa.

Kyyti kuitenkin saatiin, ja kello yhdeksän hyppäsimme tilataksin kokoiseen autoon ja karautimme kohti Serbian rajaa. Mielessäni poltteli hieman huomautus siitä, että rajalla kannattaa näyttää henkilökortti eikä passia. No, kuinka ollakaan, minullahan ei ole mitään muuta henkilöllisyystodistusta kuin passi. Ja tämä osoittautui Serbian kannalta ongelmalliseksi.

Rajalla sönkättiin sitten ainakin vartti, ennen kuin ilmeisesti raja-aseman ainoa englantia puhuva jannu tuli selittämään, että koska emme ole koskaan lähteneet Serbiasta, emme voi tulla Serbiaan. Koska te pässit annoitte passinne, joissa näkyy Montenegron leimat, saatte mennä sitä kautta takaisin. Mitäs ette sujauttaneet sitä vitosta passienne väliin!

No, emme tosiaankaan päässeet sen rajan yli. Säätö englantia ymmärtämättömän kuskimme ja rajahenkilökunnan kanssa alkoi mennä siihen pisteeseen, että jouduimme taas kutsumaan hätiin ystävämme matkapuhelimen ja pistämään albaanintaiturit asialle. Jollain ihmeen kaupalla meille järjestyi bussi, jolla pääsimme ilmaiseksi takaisin Pristinaan. Ja jonkin toisen ihmeen kaupalla saimme kuulla pääsevämme Prizren-nimisestä kaupungista yöbussilla suoraan Dubrovnikiin, jos maksaisimme 30€ lisää. Tämän vuoron piti lähteä vasta huomenna, mutta koska Lis kuulosti niin mukavalta ja me vaikutimme olevan ns. kusessa, päättivät tyypit lähteäkin jo tänään matkaan. Toivottavasti kukaan ei ollut ostanut lippua seuraavalle päivälle!

Vihdoin köröttelimme ainoina matkustajina taas tilataksin kokoisessa autossa läpi Albanian ja Montenegron kohti Dubrovnikia. Jokaisella raja-asemalla sujautettiin kokistölkki rajavirkailijan kouraan. Kyyti sujui oikein mukavasti, mitä nyt rikoimme eräässä pysähdyspaikassamme vessanpöntön. No, sattuuhan noita! Pääsimme lopulta keskelle Dubrovnikin turistiaukiota, josta marssimme ilman varausta suoraan edelliseen hostelliimme. Hostellin pitäjä Marko otti meidät avosylin vastaan kesken yöuniensakin, ja saimme vihdoin painaa päämme tyynyyn pitkän reissaamisen jälkeen. Hvala.

---

Yhteenveto:

- Balkanille on päästävä takaisin!
- Seuraavalla kerralla kolutaan myös Serbia, Bosnia ja Makedonia.
- Albaniaan on päästävä pidemmäksi ajaksi.
- Buukkaa paluulento kohteesta, jonne uskot päätyväsi viimeiseksi, äläkä tuijota vain hintoja.
- Itä-Euroopan tutkimus kiinnostaa erittäin paljon.
- Jokin paikallisista kielistä on otettava edes alkeellisesti haltuun.
- Säästä rahaa seuraavaan matkaan tai hankkiudu paikan päälle tekemään jotain, jolla voit elättää itsesi.
- Ihmiset ovat täyttä kultaa. Paitsi ne, jotka ovat mulkkuja. Mutta niitä lukuunottamatta.
- Tämä ei jää tähän!