Tuntuu, että enää mulla ei ole mitään tehtävää. Työt on ohi, opiskelut on ohi. Työkkäriin ei ole vielä asiaa, ja opintotuet ja -lainat vetelevät viimeisiään. Missään ei näy mitään. Työnhaku ei ole tuottanut tulosta. Rahat alkaa olla loppu. Metron sijasta päätin kävellä kotiin, onhan mulla ainakin kaikki maailman aika kanssani.
 |
| "On siis syksy, kuljen Hakaniemen rantaa, rahaa ei tule mutta Aida vielä jaksaa." |
Tiedän, ettei epätoivoon ja katkeruuteen ole syytä vaipua. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Mutta tiedän myös, ettei tällainen epävarmuus sovi mulle ollenkaan. Yritän koko ajan käskeä itseäni lopettamaan omista valinnoistani soimaamisen. Miksi annoin sattuman kuljettaa mut alalle, joka sattuu olemaan yksi huonoiten palkatuista, yksi epämääräisimpien työehtojen piirissä olevista ja ylikoulutetuimmista? Miksen valinnut toisin? Miksen tiedostanut tätä siinä vaiheessa kun epäröin, vaan päätin kerrankin tehdä jotakin loppuun asti, kävi mitä kävi?
Ikinä ei ole liian myöhäistä opiskelulle, mutta valitettavasti nyt on taloudellisesti liian myöhäistä opiskella enää mitään niin uutta, että siitä olisi uraksi asti. Miksen tuntenut itseäni vielä niin hyvin, miksen tiennyt elämästä vielä sen vertaa, että olisin opiskellut jotakin taloudellisesti kannattavampaa, tai edes jonkin verran kiinnostavaa ja taloudellisesti melko riskitöntä alaa? Miksen hakenut opiskelemaan maantiedettä tai jotakin markkinointia? Itä-Euroopan ja Balkanin tutkimusta (miksen edes tiennyt, että sellaistakin on tarjolla)? Miksi piti taas elää kädestä suuhun ja mennä sieltä mistä aita oli matalin?
No, eihän sitä voinut 19-vuotiaana vielä tietää. Eikä vielä 22-vuotiaana. Eikä vielä näköjään lähes 26-vuotiaanakaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen neuvoton. Enkä voi kuin yrittää parhaani, toimia, uskoa ja odottaa. Valitettavasti kärsivällisyys ei ole koskaan kuulunut hyveisiini. Nyt lienee kuitenkin aika muuttua ja hyväksyä tosiasiat. Oppia elämään ilman suunnitelmia. Mitä tahansa voi tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrohan!