ASIOIDEN HYVÄKSYMISTÄ

Tänään on perjantai. Niin sanotussa ideaalitilanteessa se tarkottaisi sitä, että olisin luultavasti ollut maanantaista asti töissä, ja lähdössä juuri nauttimaan viikonlopun vapaudesta. Tämä ei olisi ideaalitilanne siksi, että töiden tekeminen itsessään olisi jotenkin ylivertaista, vaan siksi, että olisin saanut palkkaa, jonka olisin käyttänyt sekä laskujen maksamiseen, opintolainan lyhennyksiin, uuteen asuntosäästötiliini (jonka perustan heti kun alan saada sitä kunnollista palkkaa), ja ehkäpä punkkupullolliseen, jotta voisin juhlistaa elämän parhaan ajan, eli täysipäiväisen vapaa-ajan alkamista.

Piilossa Natasha-Babushka-takin alla. UFF, 6€.

No, tänään on perjantai, ja taas yksi päivä, jonka aloitan istumalla läppärin ääressä sotkuisessa keittiössämme ja keittämällä liian vahvaa kahvia, jolla juon taas itseni tärinöiden partaalle. Osoitteet, joihin surffaan joka päivä, ovat kela.fi, erko.fi, hel.fi/hki/sosv/fi/etusivu sekä te-palvelut.fi. Näistä palveluista on muodostunut jo eräänlainen rutiini, joka ei ole rutiinia nähnytkään. Kun olen aikani pähkäillyt näiden kaikkien välillä ja yrittänyt pysyä kartalla siitä mitä liitteitä tarvitsinkaan taas missäkin kohdassa ja milloin pystyinkään taas täyttämään minkäkin kohdan, alkaa taas turhauttaa.

Tätä on mun elämä nykyään. Soittelua virastosta toiseen, palkkatodistusten metsästämistä, odottelua odottelua odottelua, työpaikkailmoituksia, työttömyyslakien tulkintaa ja numeroita sekä jonkinlaista surkeaa räpellystä. Tänään on onneksi ihan hyvä päivä ja hyvä vaihe. Olen taas vähän enemmän perillä asioista, ja koska sain myös vähän työkeikkaa (okei, mikroskooppista, mutta silti, jotakin hiluja siitäkin saa), nousi mielialakin jonkin verran.

Ja vaikka paperinpyöritysrumba onkin vittumaista, turhauttavaa, vaivalloista, vaikeaa, saatanallista ja kaikilla muillakin voimasanoilla kuvailtavaa, on elämä ollut ihan hyvää. Olen ehkä viimeinkin kyennyt saamaan jotakin nautintoa tästä vapaa-ajan määrästä.

On ollut aikaa ideoida kaikenlaista. On ollut aikaa viettää kokonainen päivä kellon ympäri studiossa. On ollut aikaa miettiä sitä, että vaikka juuri nyt rahahanat ovat kiinni ihan jokaisesta mahdollisesta paikasta, niin tämä on väliaikaista. Kunhan jaksan raivata tieni läpi tiheän byrokratiaviidakon hampaita kiristellen, tulee kaikki järjestymään. Toivoa on. Rahaa ei, mutta toivoa siitä, että vielä tämä tästä muuttuu.

Ja jos ei muutu, niin ainahan sitä voi tehdä jotain, josta nauttii. Tehdä studiojuttuja. Lainata soittimia kavereita. Opetella jotakin uutta. Hankkia vihdoin se filmikamera ja filmiä. Lukea ja stalkata. Elää päivä kerrallaan, kuten nytkin.

(Tuntuu tyhmältä laittaa tällainen teiniaikojen klassikkosuosikki, mutta se tuntui taas jotenkin ajankohtaiselta. Ja vaikka se on ehkä vähän nolo, niin biisi on hyvä. Pitääkin kuunnella koko toi levy!)

VALOA TUNNELISSA

Olen kirjoittanut blogiini luonnoksena ainakin sata postausta, jossa päivittelen sitä, miten tämänhetkinen elämäni heittää häränpyllyä, ja miten jokainen päivä määräytyy arpanopan lukeman mukaan: Paska päivä, ihan hyvä päivä, tylsä päivä, vihainen päivä, metamorfoosipäivä suuntaan tai toiseen, sairauspäivä, minä luovutan ja pitäkää tunkkinne -päivä, kaikki voi muuttua -päivä ja sitä rataa.

Olen ollut nyt noin puolitoista kuukautta työttömänä, ja mulla on ollut erityisen paljon aikaa katua valintojani ja alisuoriutumistani, ajatella elämääni ja sitä mitä siltä oikeastaan haluan. En ole päässyt vielä mihinkään ratkaisuun - enkä usko koskaan oikeastaan pääseväni, sillä kaikkeen ei tosiaan voi vaan vaikuttaa. Ja Pepeä siteeratakseni, aivan sama mulle, mä oon onnellinen. Noin suurimmilta osin. Vaikka köyhyys, hukkaan heitetty potentiaali ja turhan panttina istuskeleminen vähän ottaakin aivoon. Eikä parisen kuukautta ole vielä mikään maailmanloppu.

Koska päällimmäiset tuntemukseni tästä ajasta ovat olleet turhautuminen, ärsyyntyminen, tylsistyminen ja itsesääli, olen päättänyt tästedes hehkuttaa niiden vastapainoksi kaikkia asioita, jotka tuovat hetkellistä iloa rahattomaan vapaa-aikaani.

1. Kynttilät huonolla säällä.

Kuten juuri nyt. Kynttilät muistuttavat, että joulu tulee taas, eli elämässä on edes jokin suunta. Ja tietysti yksi rahasumma, joka iskeytyy varmasti tililleni: veronpalautukset.

2. Ruska. 

Syksyn värit ovat vaan olleet tänä vuonna erityisen hienot, eikä niiden ihastelu maksa mitään (hyi mikä tekotaiteellinen Nuuskamuikkus-kommentti, kärvenny kliseisyydessäsi, Aida). Kunpa niistä saisi nauttia vielä pidempään.

3. GarageBand.

Hankin ohjelmaan lisäosan, jonka avulla voin huvitella tekemällä mauttomia biittejä oikeaan douchebag-tyyliin. Naureskelen kaikille älyttömän kuuloisille loopeille, ja tietysti oon jo matkalla seuraavaks Sini Sapotaakix. Et malttakaa vielä hetki, niin saan teidänkin reilun kaupan farkkunne repeemään.

4. Vauvan odotus.

Ei, siis minä en itse odota vauvaa, mutta minusta tulee joulun alla täti. Ihan parasta! Voi sitä hösäyksen määrää, joka on odotettavissa.

5. Skumppahetket mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Etenkin ystävien kanssa, ja etenkin silloin, kun lasilliset ovat tarjouksessa 2,50€. Kutakuinkin sen verran sitä voi mielenterveydestään maksaa.

6. Matka, johon ei olisi oikeastaan varaa.

Pieni Tallinnaan sijoittuva ystävien syntymäpäiväreissu, jonka päätit ostaa, sillä oletit jo siihen mennessä saaneesi korvauksen viimeisimmistä duunikuvioistasi. Mutta mikäs siinä, on sitä luottokorttia ennenkin vingutettu ja odotettu parempaa päivää. Sitäpaitsi teemana on huumoripaidat, eli kotiin jääminen ei tulisi kysymykseenkään!

KAUAN KAIVATTU VIIKONLOPPU

Tänään heräsin jostakin duuni- ja gradupaniikin keskeltä siihen, että on aurinkoinen aamu: seminaariesitelmää, jonka vuoksi gradupaniikki on huipussaan, on lykätty viikolla, ehdin syödä rauhassa aamiaisen (joka ei ole mysliä, soijarouhetta, luonnonjugurttia ja mustikoita, kuten joka aamu), vaan korvapuustia ja mutteripannulla keitettyä kahvia, hahaa. Milloin mulla on viimeksi ollut mahdollisuus tällaiseen luksukseen?

Ja sitten se kaikista paras juttu: Tänään lähdetään tyttöjen kanssa Turkuun. Ohjelmassa on päivällinen, lukiokaverimme tähdittämä musikaaliesitys, perinteiset hostellikemut ja jatkot, sunnuntaina toivon mukaan brunssi ja museokäynti (pakko päästä Aboa Vetus & Ars Novaan, joka teki muhun lapsena todella suuren vaikutuksen).

Eli vihdoinkin pieni väliaika ja hengähdyksen paikka. New Yorkin matkasta alkaa olla pian pari viikkoa, mutten ole ehtinyt ajatellakaan mitään matkapostauksen tekemistä. Uskaltaisin väittää, että tähänastisen elämäni kiireisimmät hetket ovat käsillä juuri nyt. Seminaarien perseelle potkimisen ansiosta gradu alkaa olla jo puolessa välissä, ja tällä aikataululla uskaltaisinkin arvella valmistumista jo alkusyksylle. Ihan hyvin siihen nähden, että noin viikko ennen matkaa olin jo luovuttamassa kaiken suhteen, lopettamassa seminaarit ja lykkäämässä valmistumista vuodella. Välillä täytyy kyllä kysyä itseltään, että millainen saatanan älypää menee saman kevään aikana erittäin hektisiin kokopäiväisiin festaritöihin, yrittää suorittaa kahta pakollista seminaaria esitelmineen ja opponointeineen, käy New Yorkissa, yrittää raivata parille viikonlopulle tilaa tehdä jotakin kivaa kavereiden kanssa ja urheilee jollakin tavalla monta kertaa viikossa? No, näköjäään se on mahdollista. Kunhan tästä keväästä on selvitty, voin selvitä ehkä mistä vaan.

Onneksi on voimabiisejä.

The Breeders - Istanbul


Weezer - I Just Threw Out The Love Of My Dreams


Ainiin, ps. ajattelin muuttaa New Yorkiin.

I say go to bed world, sleep in peace

Pimeää, sateista, aikaisia aamuja, kalpea naama ja päivä päivältä tummemmat silmänaluset. Harvoin olen näin väsynyt kuin mitä olen ollut tällä viikolla. Kalenteri täyttyy uhkaavasti töistä ja koulujutuista, mutta onneksi myös kivoista tapahtumista ja harrastuksista. Välillä vaan tuntuu, että pitäisi revetä joka paikkaan, elää kalenteri käteen liimattuna ja olla vielä tehokkaampi.

Taas jalka kolmantena tai neljäntenä päänä viipottamassa jonnekin. 

Tällä viikolla olen ollut paitsi univelkainen, myös erittäin huono liikkuja. En suostu heräämään ennen kuutta vain ehtiäkseni urheilemaan ennen töitä tai luentoja, muttei sitä illallakaan jaksa sen enempää. Kun päivän kaikki tekemiset on hoidettu, kello onkin jo niin paljon, ettei Unisportilla ole enää juuri mitään tunteja pyörimässä. Yksin salille lähteminen tai kylmään ulkoilmaan roudautuminen ilman sopivia lenkkeilyvarusteita ei kiinnosta. Päällimmäinen tunne tästä ei ole huono omatunto, vaan ärsytys. Miksei vuorokaudessa voi olla enemmän tunteja? Miksi tuntuu, että istun kokoajan perseelläni väkertämässä jotakin, tai jos en istu perseelläni, kävelen metroportaissa ja yritän muistaa mitä kaikkea mun pitäisi vielä hoitaa. Ja sitten tulen vielä blogiini itkemään siitä miten istun perseelläni. Ihminen on tyhmä.

Sain hankittua vihdoinkin uudet kuulokkeet. Yli kolmekymppiä niihin tosin kului, joten kuulokkeista kuuluu lähinnä konkurssin kolkuttelua.

Toisin sanoen olo ei ole tällä hetkellä yhtään rentoutunut tai rauhallinen. Ainoat asiat, jotka pitävät tällä hetkellä mut järjissäni, ovat ensi viikon lomamatka ja tieto siitä, että kohta on joulu. 

Toisaalta joulu tarkoittaa sitä, että siihen mennessä olisi pitänyt tapahtua jo sata asiaa, jotka eivät ole vielä tapahtuneet, ja jotka häämöttävät tällä hetkellä vielä hyvin hyvin kaukana. 

Päättelin, että "Euroopan" suurimpaan metropoliin ei lähdetä hajoamispisteessä olevalla kangaskassilla. Siispä hankin arvotavaroitani varten nahkaisen turvalaukun, jota en meinannut itsekään saada auki. 5€, UFF. Tuo pienempi räsymaton inspiroima pikkulaukku tarttui mukaan neljällä eurolla. Jo yhdeksän euroa käytetty, ja kauhun hiki valuu ohimoillani. Kiitos supertakautuva palkkajärjestelmä!

No, eivät asiat tietenkään huonosti ole, ei suinkaan, mutta jostakin tarvitsisin vielä virtaa. Parasta mennä vaan nukkumaan. Ranskanläksyt jäivät yllättäen taas tekemättä.

Kysymyksiä tyhjyydessä

Miten voi yrittää olla perillä kaikesta siitä mitä maailmassa tapahtuu, kun oikeastaan suurin osa mitä lukee tai kuulee on joko niin raivostuttavaa ja typerää, tai vastapainoisesti tylsää, surullista tai mitäänsanomatonta, että sitä päättää jälleen ummistaa silmänsä kaikelta ja jatkaa elämistä omassa taikamaailmassaan?

Miksi liha on sellainen itseisarvo, että Suomessa tarvitaan lihatonta lokakuuta? Kuulemma jo yksi lihaton päivä viikossa on edistystä, mutta kysynpähän vaan, että kuka täällä oikeasti vielä muka syö lihaa joka päivä? Ei ainakaan kukaan omassa taikamaailmassani. Eikä kukaan oikeassa maailmassanikaan. (Tiedän toki eläväni hyvin homogeenisessä arvo- ja asenneympäristössä, mutta kuitenkin...)

Miksen jaksa purkaa asioita, jotka minua ahdistavat, vaikka siihen olisi kaikki kanavat? Miksen jaksa enää ajatella kaikkea paskaa ja typeryyttä, jota ympärilläni tapahtuu, ja miksen jaksa taistella sitä vastaan? Miksi vetäydyn, miksi en halua osallistua? Miksi luovutan vaikeiden asioiden äärellä, miksen hanki lisätietoa asioista, vaikka usein juuri tiedon puute aiheuttaakin typeryyttä? Miksen koe, että voin vaikuttaa? Voinko loppupeleissä?

Pitäisiköhän tässä vaan lopettaa ratkaisujen etsiminen ja kohdata tosiasiat: maailma ei ole koskaan valmis eivätkä asiat mene koskaan niin, että kaikki maapallon asukkaat olisivat tyytyväisiä elämäänsä. Tässä tilanteessa ei voi tehdä muuta kuin kuunnella sellaista musiikkia, joka nyt sattuu olemaan sekä tähän olotilaan sopivinta että lempimusiikkiani noin yleisestikin: synkkää. Hyvät naiset, herrat, transsukupuoliset ja muut: pieni mutta ihanan raskas ja pateettinen syyslistani Spotifyssa. 

Kirjoittaja on lukenut taas uskomattoman typeriä kolumneja, uutisia, ja kommenttibokseja sekä nähnyt taas aivan liikaa typeriä ihmisiä ja heidän toilailujaan. Päivityksen tekemiseen kului erittäin paljon kuumaa puolukkamehua ja syysmusiikkia, joten allekirjoittanut uskoo päihtyneensä näiden yhteisvaikutuksesta ja olevansa edelleen oman taikamaailmansa alaisena. Lopuksi kirjoittaja haluaa ilmaista huolestuksensa esimerkiksi itänaapurinsa politiikkaa kohtaan ja julistaa inhoavansa ihmisiä, joilta puuttuu kokonaan looginen ajattelukyky, argumentointitaidot ja käytöstavat. Loppujen lopuksi kirjoittajan tulisi kuitenkin läimäistä läppärinsä kiinni ja nauttia syksystä. Niin kauan kuin sitä vielä kestää.